Tabe Slioor vs. Anton La Vey (Jallu 9/1969)
RVA TABE SLIOOR KERTOO PAHOLAISESTA JA PÄÄPIRUSTA ANTON LA VEYSTÄ
PAHOLAISEN SEURAKUNNAN ILJETTÄVÄT JUHLAMENOT
Tabe Slioor (21. marraskuuta 1926 - 25 huhtikuuta 2006) oli oman aikansa suomalainen kohujulkkis, seurapiirihahmo, toimittaja ja muotimalli. Media seurasi innokkaasti Tabea, joka oli ollut salasuhteessa sellaisten korkea-arvoisten miesten kuten Helsingin kaupunginjohtaja Erik von Frenckellin kanssa. Tabe Slioor oli persialaista syntyperää ja väitti isänsä olleen ruhtinas, vaikka todellisuus olikin paljon vaatimattomampi. Asuessaan San Franciscossa hän kirjoitti sarjan profiileja amerikkalaisista julkisuuden hahmoista miestenlehti Jallulle (joka lehden myöhempään maineeseen verrattuna oli tässä vaiheessa vielä varsin siveä, lähinnä pinup- ja bikinikuviin keskittyvä julkaisu). Jallu oli myös julkaissut Taben kohutut muistelmat 1960-luvun alussa.
Taben haastateltaviin kuuluivat mm. Ronald Reagan, Spiro Agnew, Bing Crosby, Harry Belafonte ja tässä jutussa esiintyvä Saatanan kirkon perustaja Anton Szandor LaVey (11. huhtikuuta 1930 - 29. lokakuuta 1997). Vaikka Tabe ilmaisi inhonsa Saatanan kirkon seremonioita kohtaan, hän ja LaVey saattoivat olla vielä enemmän sukulaissieluja kuin Tabe oli ikinä valmis myöntämään. Tabe kirjoitti myös jutun San Quentinin osavaltionvankilasta saatuaan luvan viettää siellä useita viikkoja. Tänä aikana Taben kerrotaan tavanneen useita kertaa kulttijohtaja Charles Mansonin. Jutussa esiintyvä pieni tyttö, jota Tabe kutsuu nimellä "Tiina" on LaVeyn tytär Zeena (s. 1963). Näin siis kirjoittaa Tabe Slioor:
Oli kaunis, lämmin San Franciscon ilta mennessäni itse pääpirun luokse nähdäkseni, millaisin menoin Paholaisen seurakunnassa suoritetaan viikoittaiset seremoniat. Odotushuoneessa oli niin paljon ihmisiä, että kummastelin, miten kaikki voisivat mahtua siihen mustaseinäiseen huoneeseen, jossa varsinaiset juhlamenot tapahtuisivat.
Katselin ympärilleni tutkivasti. Suurin osa oli 20-65 ikävuoden välillä ja kuten kyselyistäni kävi ilmi, enimmäkseen yksinäisiä. Kaikki olivat hyvin pukeutuneita, joukossa monia tunnettuja sanfranciscolaisia hahmoja. Miksi he olivat tulleet? Vakaumuksesta. Uteliaisuudesta. Koska halusivat kokeilla jotakin uutta, ennen kokematonta.
Näin joukossa hyvän tuttavan, kaupungin hienoimman taidegallerian omistajan, joka myy mm. ystäväni Beniamino Bufanon teoksia. Menin hänen luokseen ja kysyin syytä hänen läsnäoloonsa.
– Tulin tänne uteliaisuudesta, hän vastasi. – Olen käynyt täällä ennenkin.
– Mitä arvelet tästä Paholaisen kultista?
– Pelkkää humpuukia, se on minun mielipiteeni. Mutta jos joku haluaa uskoa häneen, se sopii minun puolestani. Ei siitä mitään haittaa ole. Se vain osoittaa, miten tyhmiä nuo “uskovaiset” ovat. Mutta ota huomioon, että La Veylla on myös paljon varteenotettavaa lausuttavana meille ihmisille. Hän on hyvin viisas mies.
– Minkälaista opetettavaa?
– Saat nähdä sen itse, kunhan kokous alkaa.
Muuan toinen haastattelemani mies lausui asian näin:
– La Vey on suuri filosofi. Hän näyttää Paholaisen kirkon jäsenille kuin peiliä. Ellei näkisi maailmassa mitään pahoja puolia, ei ymmärtäisi antaa arvoa hyvälle.
Eräs seurakunnan uskollinen jäsen kertoi minulle, että Pirun perhe ei ollut koskaan osallistunut seurakuntamenoihin, mutta toinen mies tiesi sanoa, että ainakin kerran oli La Veyn vaimo maannut alastomana alttarilla.
Siirryimme mustaseinäiseen huoneeseen, jossa oli tuolit rivissä kuin elokuvateatterissa. Täsmälleen kello 21 Paholainen saapui huoneeseen yllään musta puku, jonka päällä hänellä oli lattiaan ulottuva viitta punaisine vuorineen. Hän soitti kelloa merkiksi siitä, että kokous voi alkaa ja luki aluksi uusille jäsenille kymmenet käskynsä.
Kun hän oli lopettanut, valot sammuivat ja kahdenkymmenen minuutin ajan seurakunta sai mietiskellä Pääpirun sanoja sekä tehdä kysymyksiä.
Valot syttyivät jälleen ja uudet seurakuntalaiset kokoontuivat Pääpirun ympärille. Juhlallisin elein hän otti käteensä antiikkisen maljakon ja juotti heille pikarista salaperäistä juomaa.
– Se on pissaa! selitti minulle eräs mies. Voi, kamalaa! Minua puistatti.
Seurakunnan yhteyteen näin otetut uudet jäsenet palasivat paikoilleen ja Paholainen sytytti takkaan – eli alttarille – tulen.
Nyt huomasin, että siinä oli puuristi, samanlainen jollaisia näkee vanhoilla hautausmailla. Kylmät väreet kävivät pitkin selkäpiitäni. Voiko olla totta, että…
Ajatukseni keskeytyivät, kun huomasin, mitä ympärilläni oli tekeillä. Miehet alkoivat aukoa housunnappejaan ja menivät sitten kukin vuorollaan pissaamaan puuristin päälle. Ne, joilla harmikseen ei ollut hätä, kävelivät joka tapauksessa vuorollaan takan ohitse.
En siedä enää tätä, ajattelin. Miten ihminen voi vaipua noin alas? Minun on päästävä pois, en kestä katsella, miten nuo ihmiset häpäisevät pyhiä arvoja. Olin näkevinäni jokaisen miehen päässä pirun sarvet ja ympärillä kadotuksen tulen. Inhottavaa!
Jos olisin ollut paikalla yksityishenkilönä, olisin heti poistunut, mutta nyt minun oli ajateltava työtäni. Olinhan luvannut Jallu-lehdessä kirjoittaa kaikenlaisesta mielenkiintoisesta, mitä täällä Amerikassa tapahtuu. Ja oli miten oli, joka tapauksessa tämä oli mielenkiintoista ja erikoista…
Kun viimeinenkin mies oli lorauttanut sen verran kuin itsestään sai irti, soitti Pääpiru taas kelloa ja seurakunta siirtyi huoneeseen, jossa pöytälevynä oli vanha hautakivi, seinillä eriskummallisia tauluja, yhdellä sivustalla luuranko ja muita kammottavia esineitä. Lähellä pöytää oli eriskummallinen tuoli, jonka merkityksen pian jouduin havaitsemaan. Siinä oli avautuva kansi ja sen alla ämpäri.
Nyt oli naisten vuoro ottaa osaa seremonioihin. Yksi kerrallaan laski housunsa alas ja laski tuolin alla olevaan ämpäriin niin, että lorina kävi. Voi kauheaa! Hirveä löyhkä levisi huoneeseen sitä mukaa, kun naiset saivat tehtävänsä tehdyksi. Oudolta tuntui, että nekin, jotka eivät saaneet itsestään puristetuksi pisaran pisaraa, halusivat kuitenkin istua pöntön päällä.
Aikaisemmin, kun miehet olivat tehneet saman toimituksen toisessa huonessa, olin huomannut naisten seuraavan tapahtumaa hurmioituneen näköisinä. Ryhdyin tarkastelemaan miehiä, miten he puolestaan reagoisivat näkemäänsä. Haju ei näyttänyt heitä häiritsevän, he hengittivät syvään, sieraimet laajentuneina, silmissään autuas ilme. He olivat niin haltioituneen näköisiä kuin olisivat nähneet taivaallisen ihmeen.
Kysyin myöhemmin eräältä mieheltä, miltä hänestä oli tuntunut katsellessaan naisten pissimistä.
– Se oli ihanaa, hän vastasi.
– Sen kauniimpaa musiikkia mies ei voi kuulla.
Kun kaikki pissat oli pissattu – voi kauheata! – antoi Paholainen kahdelle miehelle luottamustehtävän: he saivat kantaa pöntön takan äärelle kokoushuoneeseen. Seurakuntalaiset kulkivat heidän jäljessään ja seurasivat kiinnostuneena nyt tapahtuvaa seremoniaa.
Paholainen soitti taas kelloaan, miehet pistivät sormensa pissipyttyyn ja pirskottivat siitä virtsaa ristin päälle. Sen jälkeen he kaatoivat koko ämpärillisen takkaan, jolloin tuli sammui. Paholainen lisäsi kuitenkin takkaan jotakin ainetta, joka sai tulen syttymään uudelleen. Hiljaisuuden vallassa seurakunta katseli, miten takassa oleva risti paloi tuhkaksi.
Kaikki asettuivat äänettöminä paikoilleen ja Pääpiru piti saarnan. Hän sanoi, että piru rahoittaa sodat maailmassa, myös Vietnamin sodan. Ihmisen ei pitäisi kieltäytyä mistään, mikä tuottaa hänelle nautintoa. Jos hän rakastaa naapurinsa vaimoa ja tämä on halukas, miksi kieltäytyä nautinnosta? Tai jos joku tuntee vetovoimaa eläimiin tai saman sukupuolen edustajiin, ei ole mitään syytä kieltäytyä niistä nautinnoista, joita sekaantuminen näihin tuottaa. Tärkeintä on, että ihminen on onnellinen – tapahtuipa se millä keinolla tahansa.
La Vey pisti nyt kamalan näköisen naamarin kasvoilleen. Naamari oli symbolinen – siten Paholainen halusi näyttää meille, että Piru voi tulla ihmisen luokse moninaisin kasvoin: joskus hymyillen, joskus itkien, iloisena, surullisena, kauhistuttavana, toisinaan kauniina.
Tunnelma salissa oli hyvin latautunut. Seurakunta kuunteli ja katseli liikahtamatta Pääpirun messuamista. Nyt hän otti käteensä pääkallon, koska halusi näyttää, millainen ihminen on ja mikä hänestä on tuleva. Hän humisi hiljaisia loitsujaan.
– Haluaako joku, että hänet hypnotisoidaan? hän kysyi tämän jälkeen.
– Kyllä minä haluan, muuan mies ilmoitti, mutta hänen äänensä tärisi pelosta.
– En voi enkä halua hypnotisoida sinua, Paholainen sanoi, – sillä sinä et usko, vaan epäilet.
Ystäväni, taidegallerian omistaja, ilmoitti puolestaan, että hän suostuu hypnotisoitavaksi. La Vey yritti ja yritti, mutta ei saanut silti ystävääni hypnoottiseen tilaan. Tämä ilmeisesti harmitti Pääpirua kovasti, koska hän ilmoitti myöhemmin, ettei ystävälläni ollut enää tulemista Paholaisen kirkkoon. Hän kuului tuomittuihin, joita ei ollut niinkään vähän, kuten myöhemmin sain kuulla.
Tämä samainen tietävä ystävä kertoi minulle, että eri uskontojen juhlapäivinä tapahtuvat samanlaiset seremoniat kuin tänään oli tapahtunut kristittyjen ristille. Silloin pissitään eri uskontojen vertauskuvien päälle ja poltetaan ne poroksi.
Mitähän outoa nyt tapahtuu, mietin mielessäni hypnoosikokeen epäonnistuttua. Samalla harmittelin sitä, että se oli epäonnistunut – olisin halunnut saada tietää, mitä Paholainen pani hypnoottiseen tilaan joutuneet ihmiset tekemään.
– Kuka teistä pelkää kuolemaa? kysyi Paholainen nyt juhlallisella äänellä.
Monet seurakuntalaiset myönsivät pelkäävänsä kuolemaa.
– Minä poistan teistä tuon pelon, Paholainen julisti.
Huoneen nurkasta otettiin esille musta ruumisarkku ja ensimmäinen pelkääjä komennettiin siihen makuulle. Kansi suljettiin, valot sammutettiin ja vain pienet kynttilänliekit valaisivat tummaa huonetta. Muut seurakuntalaiset kävelivät arkun ympäri 10-15 minuutin ajan ja koputtelivat sen kanteen.
Sitten kansi avattiin ja seuraava pelkuri sai laskeutua arkkuun pitkälleen.
Kaikki vakuuttivat päässeensä nyt kuolemanpelostaan, mutta kun katselin, miten kalpeita ja järkkyneen näköisiä he olivat, en usko heidän puhuneen totta. Inhimillisenä ihmisenä minäkin pelkään toisinaan kuolemaa, mutta en kuitenkaan niin paljon, että suostuisin Paholaisen kokeiluvälineeksi.
Koko aikana ei seremonioissa ollut esitetty musiikkia. Jollakin tapaa sen puuttuminen tuntui vain tiivistävän outoa tunnelmaa.
Jälleen valot sammuivat hetkeksi.
Kun ne syttyivät uudelleen, kiviselle alttarille oli ilmestynyt alaston nainen. Hän makasi kuin huumaantuneena reidet levällään alttarilla. Olin ensi kertaa tämän tapaisessa näytelmässä ja minun oli vaikea uskoa silmiäni. Näin jälkeenpäin ajatellen olen päätynyt siihen tulokseen, että nainen oli luultavasti hypnotisoitu. Hänen kätensä roikkuivat velttoina sivuilla. Rinta tuskin kohosi hengityksen tahdissa.
Paholainen meni naisen luo ja suuteli tämän toista pakaraa kehottaen miehiä tekemään samalla tavoin. Pirullisesti hymyillen hän kuitenkin lisäsi, että hänen oppiensa mukaan jokainen saa kuitenkin tehdä aivan, mitä haluaa.
Miehet nousivat ylös ja astuivat kukin vuorollaan naisen luokse. Suudelmia alkoi sadella naisen päälle: silmille, suulle, poskille, rinnoille, napaan ja siitä alaspäin.
Hyvät lukijani, mihin paikkaan arvelette näiden miesten suudelleen alastonta eniten? Oikein arvattu!
Parikymmenvuotias tyttö kuiskasi minulle, että edellisellä viikolla hän oli ollut alttarilla. Ymmärrän hyvin, jos miehet olivat olleet innokkaita suutelemaan häntä, sillä hän oli nuori ja sievä, mutta tällä kertaa nainen oli – ainakin minun mielestäni – kovin vähän houkutteleva: ainakin 50-vuotias, ruskeatukkainen, pulleahko isoäitityyppi. Mutta ehkä kaikki aikaisemmin tapahtunut oli heitä innostanut – ainakin he ilmeisellä ilolla suorittivat tehtävänsä. Ja kun katselin naisia, havaitsin heidän elävän mukana haltioituneen näköisinä. Näytti siltä kuin he kaikki olisivat halunneet maata alttarina miesten suudeltavana.
Kun kaikki suudelmat oli annettu, nousi nainen hitaasti ylös aivan kuin olisi juuri herännyt – piru luki loitsujaan ja nainen astui verkalleen alas kiviseltä alttarilta, katseli arvostellen miehiä ja ojensi sitten kätensä eräälle heistä. Sanaa sanomatta he poistuivat yhdessä huoneesta.
Jossakin talossa, en tiedä missä, on kuulemma huone, jonne nuo kaksi menivät perinteiden mukaan viettämään yhteistä yötä. Siellä nainen riisuu miehen - ja mitä sen jälkeen tapahtuu, se ei ole ainakaan sellaista, mitä pyhäkoulussa opetetaan.
Muut Paholaisen seurakunnan jäsenet tuntuivat olevan kiihkoa täynnä hekin. Miehet alkoivat jälleen availla housunnappejaan ja naiset nostelivat hameitaan. Kaikki alkoivat haparoida housujensa sisältä jotain. Voi kamalaa, mitä taas joudun näkemään! Jokainen kirkuu, huutaa, ähkii ja ääntelee. Nyhtäsee sitten joukon karvoja omasta tupsustaan ja vie ne Paholaisen kädessään pitelemään maljaan.
Muuan mies tuli luokseni ja tyrkytti minulle mustia karvoja kehottaen minua viemään ne vadille. En saanut sanaa suustani, pudistin vain päätäni. Minua inhottivat kaikki nuo harmaat, punaiset, mustat ja valkoiset karvat, joita seurakuntalaiset kantoivat mustaviittaiselle pääpirulle.
Mies kohautti hieman hartioitaan ja pisti karvat taskuunsa.
Tuttavani, jonka ansiosta olin päässyt näitä Paholaisen juhlamenoja seuraamaan, kertoi, että noin hänkin aina tekee. Ottaa peruukistaan karvoja – jokaisen jäsenen pitää uhrata niitä viikossa vähintään kuusi kappaletta Pääpirulle – ja on vain nyhtävinään ne irti omasta mättäästään.
Samalla, kun pääpiru haisteli “kolehtiaan” ja sytytti sen palamaan niin, että kuvottava löyhkä täytti huoneen, tuumin mielessäni, että tuo peruukkikonsti oli oikeastaan aika kätevä.
Vaikka karvoja olikin viikossa pantava kolehtiin vain kuusi kappaletta, ei kestäisi kauan ennen kuin uskollisilla seurakuntalaisilla ei olisi enää jäljellä mitään, mistä nyhtää.
Olin kiinnostunut kuulemaan enemmän Pääpiru Anton La Veystä käytyäni seuraamassa hänen seremonioitaan. Se oli järkyttänyt minua ja näin monena yönä painajaisia.
Soitin La Veylle soittamistani, mutta aina vastasi naisääni, että Paholaiinen ei ollut tavattavissa. Vasta, kun lopulta ilmoitin, että olen sanomalehtinainen ja haluan haastatella häntä, nainen kehotti minua soittamaan uudelleen parin tunnin kuluttua. Silloin itse Pääpiru suvaitsee keskustella kanssani.
Näin kävikin ja Paholainen lupasi uhrata minulle tunnin kallisarvoisesta ajastaan.
– Miksi teillä sitten on niin kiire? kysyin kaikessa viattomuudessani.
– Ettekö tiedä, että pirun pitää olla kaikkialla. Hän ei voi nukkua yöllä eikä päivällä, sillä tehtävä on kaikkialla maailmassa.
Sovittuna aikana soitin pitkän aikaa ovikelloa. Vihdoin näin ovenraosta naisen silmät:
– Mitä haluatte?
– Olen sopinut tapaamisesta Pääpirun kanssa.
– Hetkinen. Otan asiasta selvää.
Jäin odottelemaan oven ulkopuolelle, mitä tuleman pitää.
Pitkän ajan kuluttua ovi aukeni uudelleen ja sain tavata itse Pääpirun omassa ympäristössään – siviilissä, jos tällaista sanontaa voi käyttää.
La Veyllä oli yllään valkea paita ja hän sanoi heti tervehdittyämme:
– Hetkinen vain. Menen ensin pukeutumaan.
– Mutta tehän olette jo pukeutunut.
– Ei, en minä ole pukeutunut, Paholainen ilmoitti ja hävisi jonnekin.
Pian hän saapui uudelleen vastaanottohuoneeseen. Hänellä oli yllään musta puku, sama musta viitta, joka hänellä oli ollut seurakunnan edessä, kädessään isokokoinen sormus ja kaulassa tulipunainen medaljonki.
Huone oli pitkänomainen, seinillä oli kuolemaan viittaavia tauluja, pöydällä Paholaisen oppilehtisiä, ovesta vasemmalla täytetty villisika ja oikealla hyeena.
Sisälle astui hauskannäköinen, alle 30-vuotias nainen, jonka vaaleanruskea tukka riippui vyötärölle saakka. Hän oli Paholaisen ruotsalaissyntyinen vaimo Diana. Hän ei suostunut maanittelulla, ei millään kuvattavaksi, vaan sanoi, ettei hän osallistu millään tavoin miehensä asioihin, vaikka onkin aina lähistöllä.
Kohta hän lähtikin huoneesta enkä tavannut häntä enää.
Tutkin tarkoin näin päivänvalossa Paholaista. Hän oli tosiaan puoleensavetävän näköinen. Pitkä, vartalo hyvin muodostunut, pää kalju, kasvot selväpiirteiset. Ei ihme, että hänellä on niin paljon naispuolisia kannattajia.
– Mitä teitte ennen kuin teistä tuli Pääpiru? kysyin.
– Olin sirkuksessa eläinten kesyttäjä, La Vey vastasi. – Ennen leikin leijonilla, nyt leikin ihmisillä. Olen Pääpiru, Paholainen maan päällä, suurempaa pirua ei ole olemassakaan.
Olin kuullut La Veystä ja hänen leijonistaan ennenkin ja hän kertoi myös itse niistä – etenkin kotilemmikistään. Hän tuli koko San Franciscossa kuuluisaksi siitä, että piti kotonaan komeaa urosleijonaa. Sen ollessa 3 vuotta vanha, hänen oli pakko luovuttaa se San Franciscon eläintarhaan. Naapurit valittivat, että leijona häiritsi heitä karjunnallaan.
– Se oli hieno leijona, Paholainen sanoi äänessään haikeutta.
– Muuta perhettä se ei totellut ja repi poissa ollessani ikkunaverhoja ja huonekaluja. Mutta minua se seurasi kuin koira. Otin sen aina mukaan ostoksille farmariautollani.
Kun poistuin autosta, se karjui niin, että ohikulkijat pysähtyivät, mutta astuessani autoon se vaikeni. Ja kun minä istuuduin, leijonakin istuutui. Se sai kulkea vapaasti kotonani ja nukkui aina vuoteeni jalkopäässä.
Tosiaan sopiva kotieläin Paholaiselle; villipeto, jota kaikki muut pelkäävät.
– Miten tulitte keksineeksi ryhtyä Paholaiseksi ja Pääpiruksi?
Hän vastasi vakavana:
– Halusin palvella ihmiskuntaa. Olin jo pienestä pitäen tiennyt, että minussa asuu saatana. Tehtäväni on äärettömän tärkeä. Ellei olisi saatanaa, ei olisi myöskään Jumalaa. Miten ihmiset voisivat tuntea Jumalan, ellei heitä peloteltaisi saatanalla. Kirkko uhkaa, että pahat ihmiset joutuvat Tuonelan jokeen ja helvettiin. Tästä huomaatte, että minun tehtäväni on vielä tärkeämpi kuin Jumalan.
Jokainen teistä, lukijani, voi ajatella, mitä haluaa. Minä kuitenkin uskon teidän ajattelevan samalla terveellä tavalla kuin minä itse. Tämä Saatana-kultti on vaarallinen ja inhottava.
– Milloin perustitte kirkkonne ja seurakuntanne?
– Huhtikuun viimeisenä päivänä vuonna 1966. Minulla on kannattajia kaikkialla maailmassa. Tätä nykyä jäseniä on 7.000, mutta heidän joukkonsa kasvaa koko ajan.
– Minut tunnetaan kaikkialla. Äskettäin saapui tänne San Franciscoon asti Englannista filmausryhmä tekemään elokuvaa minusta ja seurakuntamme kokouksista. Ja syksyllä ilmestyy kirjoittamani teos Paholaisen raamattu, joka tulee yhä lisäämään mainettani. Tiedättekö muuten, että Rosemary’s Baby -elokuvan käsikirjoittaja sai aiheensa minulta ja seurakunnaltani?
En tiennyt sitä.
Hämmästyttävää muuten on, että La Vey kutsutaan usein kongresseihin ja kokouksiin pitämään esitelmää elämänfilosofiastaan.
– San Franciscon poliisit tuntevat minut myös hyvin. Eräänä yönä soitti muuan mies minulle. Hän kertoi autonsa joutuneen epäkuntoon ja kun poliisit eivät voineet häntä auttaa, nämä ehdottivat, että hänen olisi parasta pyytää Pääpirun apua. He antoivat miehelle jopa puhelinnumeroni. No, eihän Paholainen saa koskaan levätä, joten lähdin ajamaan autollani miehen luokse, tein pari temppua – ja auto lähti liikkelle niin kuin siinä ei olisi koskaan ollut mitään vikaa.
– Tuliko mies myöhemmin kokouksiinne?
– Ei tullut. Taisi pelästyä hieman, sillä olin pukenut ylleni mustan viittani ja pannut sarvet päähäni. Taisi kaveri hieman pelästyä.
– Miten seurakuntaanne pääsee jäseneksi?
– Otan vastaan halukkaat, keskustelen heidän kanssaan, kuuntelen, mitä heillä on sanomista. Myöhemmin, asiaa harkittuani, ilmoitan heille, hyväksynkö heidät jäseniksi vai ei. Alle 18-vuotiaat eivät myöskään pääse Paholaisen kirkkoon ilman vanhempien suostumusta.
– Olen kuullut, että olette suorittanut vihkitoimituksiakin helvetin kansalaisille?
– Pitää paikkansa. Varsinkin silloin, kun minulla oli vielä leijonani, toimitus oli hyvin vaikuttava. Leijona seisoi minun ja vihittävien välissä, takanani leimusivat tulisoihdut ja minulla oli ylläni kaikkein virallisin juhla-asuni sarvineen kaikkineen. Hääparit sen sijaan olivat aina alasti. Voitteko kuvitella sen vaikuttavimpia häitä?
– Mitä vaaditte seurakuntalaisiltanne?
– En muuta kuin uskoa ja elämistä oppieni mukaan. Niille, jotka tekevät liian paljon älykkäitä kysymyksiä, annan porttikiellon armotta.
Näin sanoessaan Pääpiru vilkaisi minuun tutkivasti. Kiirehdin selittämään, että kernaasti katsoisin hänen taloaan, mikäli hän vaivautuisi sitä näyttämään. Salaa mielessäni ajattelin, että hän ehkä pelkäsi älykkäitä ihmisiä sen takia, että hän pelkää kilpailua. Joku muukin voisi ruveta vuolemaan kultaa puulusikalla. Kaikesta näki, että Paholaisena oleminen kannatti. Talo oli tilava, siellä oli uima-allas ja oven edustalla seisoi vanhanaikainen suuri loistoauto Packard, joka muistutti aivan ruumisautoa.
Tulimme huoneeseen, jossa oli tummanruskea lattia ja seinillä eriskummallisia tauluja, jotka La Vey oli itse maalannut. Samassa huoneessa oli iso kirjasto, joka käsitteli pelkästään piruja, helvettiä ja kuolemaa. Monet niistä olivat erittäin arvokkaita vanhoja teoksia, joukossa mm. Pirun oppikirja. Pöytälevynä oli hautapaasi, vaalea marmorilaatta, jossa luki “Niin kauan kuin olet hengissä, sano kyllä elämälle, kuolleena joudut olemaan pitkän aikaa.” Seinustalla olevassa kaapintapaisessa oli aito luuranko. Luut Saatana oli kerännyt hautausmaalta ja naulannut ne sitten kasaan. Luurangon tehtävänä oli muistuttaa ihmisille, että kun ollaan tähän pisteeseen jouduttu, ei ole enää mitään tehtävissä. Niinpä meidän on elettävä täysin siemauksin elämämme ja otettava siitä irti kaikki mahdollinen.
– Ole hyvä! Nosta kansi ja pissaa siihen!
Minua puistatti. Muistin Paholaisen seurakunnan iljettävät seremoniat ja tuumin hiljaisessa mielessäni, mitä seremonioita hän keksisi, jos tekisin todella niin kuin hän oli ehdottanut. Mutta nyt oli päivä ja olin päässyt pahimman järkytykseni ohi. Niinpä istahdin rohkeasti pöntölle ja jatkoin kysymysten tekoa:
– Mikä on tuo eriskummallisen näköinen kierukkaa esittävä taulu takanani olevalla piirongilla?
– Käytän sitä apuna hypnotisoidessani ihmisiä.
– Hypnotisoinko minä sinutkin?
Katselin hänen silmiään ja pelästyin. Minusta tuntui, että hän saattaisi saada minut valtaansa, jos antaisin hänen vaivuttaa minut hypnoosiuneen.
– Hypnotisoitteko useinkin seurakuntalaisianne?
– Kyllä. Mutta vain siinä tapauksessa, että he sitä itse haluavat. Ja kun sen teen, saan heidät tekemään, mitä haluan. Vaikka määräisin heidät tekemään murhan, he tekevät niin kuin olen vaatinut.
Ajattelin taidegallerian omistajaa ja mieleni teki sanoa, ettei hän sentään aina onnistu, vaikka asianomainen suostuisikin hypnotisoitavaksi. Mutta vaikenin. Muistin alttarin päällä olleen alastoman naisen. Mitä määräyksiä hän oli tälle antanut? Voisiko hän lopulta saada valtaansa kenet tahansa? En uskonut sitä, mutta kuitenkin…
– Onko teillä paheita? Poltatteko?
– En tupakoi, mutta sen sijaan käytän alkoholia. Muistattehan, että oppieni mukaan kenenkään ei pidä kieltäytyä sellaisesta, mikä tuottaa hänelle iloa. Minä pidän juomisesta ja minut on pidätetty 170 kertaa ja viety juopumuksen takia poliisilaitokselle rattijuoppoudesta ja muusta häiriönteosta syytettynä.
Ajatella! Meillä Suomessa aina puhutaan, että missään ei löydy niin paljon humalaisia kuin meillä Suomessa. Näkyy niitä täälläkin löytyvän – vieläpä Pääpiru itse!
Keittiö oli moderni ja tilava. Siellä tapasin myös La Veyn 5-vuotiaan tyttären Tiinan, jossa ei näkynyt minkäänlaisia saatanallisia piirteitä, ei ainakaan päällisin katsoen. Hänellä oli samanlainen pitkä vaalea tukka kuin äidilläkin. Mutta kun aloin jutella tytön kanssa lähemmin, huomasin, että hänen silmissään oli pistävä ilme, josta en oikein päässyt selvyyteen. Ehkä se johtui siitä, että hänen isänsä ammatti ei ollut samanlainen kuin monissa perheissä, ehkä tuohon outoon ilmeeseen oli jokin muu syy.
Myös keittiö oli tavallisuudesta poikkeava. Saatana itse oli maalannut mustille seinille tulipunaisia pirunkuvia pranstakka kädessä. Suuressa lasikaapissa oli tavallisten astiastojen ja pullojen joukossa pääkallon muotoisia kuppeja.
Saatanan makuuhuoneessa oli tummanpunaiset seinät ja mustat portaat veivät ylös katonrajaan, jossa hän nukkui mustien verhojen takana mustassa vuoteessa mustien lakanoitten välissä.
– Voiko tuollaisessa vuoteessa nähdä kauniita unia? kysyin.
– Kyllä vain. Ja ennen leijona nukkui tuossa jalkopäässä eikä aiheuttanut koskaan mitään häiriöitä.
Portaita vastapäätä oli musta ovi, joka vei yläkertaan. Siellä nukkuivat La Veyn vaimo ja lapsi.
Katselin ympärilleni ja tunsin ahdistusta. Huoneessa vallitsi karmea tunnelma, oli hämärää, synkkää. Koko katto oli verhoiltu jollakin tummankukikkaalla kankaalla, joka laskeutui alas pussimaisesti ja teki velhomaisen vaikutuksen. Pienillä pöydillä ja piirongeilla oli kaikenlaista pirulle kuuluvaa tavaraa. Kirjakaapin päällä oli porsaan pää ja piirongilla monia sianpäitä. Muistan joskus lukeneeni, että sika esittää erittäin suurta osaa pirun elämässä ja siltä nytkin näytti. Jotkut väittävät sikaa hyvin viisaaksi eläimeksi, mene ja tiedä - ainakin tämä Pääpiru näytti pitävän sioista. Yli 200 vuotta vanha pirun naamio on aikanaan kuulunut todelliselle velholle, seinillä oli vanhoja aseita, pistimiä, tussareita, miekkoja, ja mihin tahansa vilkaisinkin, näin pääkalloja, jotka irvistivät minulle ilkeästi. Selkäpiitäni karmi tässä oudossa makuuhuoneessa ja kummastelin:
– Miltä mahtaa tuntua nukkua tällaisessa huoneessa?
– Menkää ja koettakaa, sanoi Paholainen ja suorastaan hämmästyin tästä kehotuksesta. Tiesin näet, etteivät edes uskollisimmat seurakuntalaiset päässeet koskaan näkemään, saati sitten kokeilemaan hänen vuodettaan.
Riisuin nopeasti kengät jalastani ja kiipesi ylös mustia portaita katonrajaan. Mutta mustalla kankaalla verhotun vuoteen nähdessäni minun sisuni petti. Laskeuduin takaisin lattialle ja kysyin ohimennen, mitä omituisilla, karmean näköisillä käsineillä tehdään. Ne olivat kuin hirviön kädet, karvaiset ja suonikkaat. Kynnet olivat pitkät ja käyrät kuin petolinnuilla.
Paholainen otti käsineet kirjahyllyn päältä ja ennen kuin ehdin saada vastausta, huomasin puulavitsan, joka oli päällystetty punaisella keinonahalla. Koko lavitsa oli täynnä pitkiä ja teräviä piikkejä.
– Tuohan näyttää aivan joogin vuoteelta, minä sanoin.
– Minä olenkin harrastanut monta vuotta joogaa, La Vey sanoi. – Istun piikkien päällä samassa asennossa kuin Gandhi aikanaan opetuslastensa keskellä. Toisinaan menen piikkilavitsalleni makuuasentoon. Siinä on hyvä mietiskellä.
– Mietiskellä?
– Minä taas olen kuullut, että te panette opetuslapsianne piikkivuoteelle ja ruoskitte heitä.
– Täytyyhän pirustakin liikkua juoruja, sanoi La Vey. Hänen ilmeensä oli vaikeasti tulkittavissa.
– Näin näillä tehdään!
Katselin häntä kauhuissani. Itse asiassa hänellä oli hyvin kauniit silmät, mutta kun hän rupesi piruksi, ne muuttuivat äärettömän pistäviksi ja pahoiksi. Tunsin, että tuossa miehessä oli jotakin maagillista vetovoimaa, joka vangitsee täysin ihmisen.
Riistäydyin irti hänen kouristaan ja hymähdin huolettomuutta näytellen:
– Jatkammeko talon tarkastusta?
Pääpiru oli seurakuntansa edessä lausunut kymmenet käskynsä. Nyt kysyin, oliko hänellä mahdollisesti muitakin teesejä. (En tosin näillä sanoilla, koska en halunnut hänen tietävän, että olin jo ollut hänen pitämässään kokouksessa.)
– Minulla on 9 tärkeää käskyä, jotka kuuluvat seuraavasti:
Elä niin kuin haluat muista välittämättä!
Elä niin kuin sinua huvittaa! Jos haluat olla seksuaalisessa suhteessa viiden naisen kanssa, tee see!
Älä tuhlaa aikaasi ja rakkauttasi niille, jotka eivät sitä ansaitse! Ole hyvä vain niille, jotka ovat sinullekin hyviä!
Raamattu opettaa, että jos joku lyö sinua poskelle, käännä hänelle toinenkin poskesi. Piru sanoo: kosta tämä teko!
Paholainen on kirkon paras ystävä…
Kuuntelin Paholaisen kaunissointuista ääntä. Se kuului melkein samalta kuin papin messutessa ja minua alkoi nukuttaa.
Havahduin La Veyn lopettaessa puheensa ja pyysin häntä selittämään hieman tarkemmin elämänfilosofiaansa.
– Ihminen ei voi rakastaa kaikkia ja ketä tahansa. Hän voi rakastaa vain yhtä ainoaa ihmistä, sillä muuten hänen voimansa katoaa. Toinen tärkeä tunne ihmisen elämässä on viha. Sitäkään ei pidä tuhlata maailman tuuliin sen paremmin kuin rakkautta. Jos vihaa kaikkea ja kaikkia, menettää kykynsä vihata oikealla tavalla.
– Mitä teillä on annettavaa ihmiskunnalle?
– Iloa. Sanon: tulkaa minun luokseni ja minä teen teidän onnellisiksi. Miksi epäröitte? Miksi kieltäydytte? Jos nainen kaipaa miestä, maatkoon tämän kanssa, jos mies haluaa sukupuoliyhteyttä kymmenien naisten kanssa, tehköön niin kuin haluaa. Jos olet mies ja rakastat toista miestä, mikään ei saa sinua estää toteuttamasta toivettasi. Pääasia, että ihminen on tämä lyhyen maallisen vaelluksensa aikana onnellinen ja tyytyväinen…
Näin sanoi Pääpiru Anton La Vey minulle.
Minusta tuntuu, että hän on ainakin omalta kohdaltaan toteuttanut kaikki halunsa ja toiveensa. Hänellä on Pääpirun asemassaan suuret tulot ja estoton elämä.
Mutta kun luen kiertokirjeestä niistä aiheista, joista hän luennoi säännöllisesti talossaan California Streetillä, minua alkaa arveluttaa, onko tämä Paholaisen kultti sittenkään aivan sellaista kuin La Vey on kertonut ja jota itse näin seurakunnan kokouksessa.
Luettelossa on sellaisia aiheita kuin Tuskan voitto (kidutusmenetelmät, kehittyneet sado-masokistiset laitteet ja käytäntö, piikkivuoteet, inhimilliset neulatyynyt), Kuoleman valtakunta (outoja hautaustapoja, kuoleman rakastajat, nekrofiilit – tarkoittaa ihmisiä, jotka saavat seksuaalisen tyydytyksen olemalla sukupuoliyhteydessä kuolleitten kanssa), ja niin edelleen.
Maksamalla 2.50 dollaria luennolta ihmisille ilmeisesti tarjotaan hyvin outoa kuunneltavaa ja nähtävää näissä tilaisuuksissa.
Sitä paitsi luotettaville Paholaisen seurakunnan jäsenille pidetään erikoisia kokouksia, joihin ulkopuolisilta on pääsy ankarasti kielletty. Mitä niissä tapahtuu? Huhut kertovat kaikenlaista.
Kuka tietää, etteikö noita ruoskia koskaan käytetä? Tai Paholaisen kannattajia pakoteta piikkivuoteelle? Jo se, mitä näin Paholaisen seurakunnan tavanomaisessa kokouksessa, sai minut ajattelemaan, että täällä voi tapahtua aivan mitä tahansa.
Tässä Pääpirussa La Veyssä oli ihmeellistä, maagillista vetovoimaa, joka voi saada jotkut ihmiset tekemään aivan mitä tahansa. Vaikkapa murhia…
Miltä teistä tuntuisi, jos todellisuudessa kohtaisitte tällaisen pääpirun kuin minä. Olin kauhuissani, mutta selvisin sentään hengissä hänen kouristaan. Takanani oleva taulu on pirun työtä. Kuten asiaan kuuluu, Paholaisen kodissa on kaikkialla päävärinä punainen - niin myös tässä kidutushuoneessa.
Kirjahyllyillä on kaikkea mahdollista pirua ja paholaisia koskevaa tietoutta. Monet teokset ovat niin vanhoja ja harvinaisia, että niillä on suuri antiikkiarvo.
Sanotaan, että tuonelassa ne kellot soivat ja niin ne soivat Pääpirun mustassa talossakin kutsuen kaikki pakanat kerääntymään sinne.
Kommentit
Lähetä kommentti