Pullojen kerääjä (2018)
Pullojen kerääjä (2018)
(English subtitles)
Lyhytelokuva Pullojen kerääjä (2018) sai alkunsa Voionmaan koulutuskeskuksen elokuva- ja tv-linjan (ETV) lopputyönä. Vastasin käsikirjoituksesta, leikkauksesta ja ohjauksesta. Elokuvan pohjana oleva teksti syntyi kevättalven aikana.
Keskeneräisiä lopputöiden käsikirjoituksia auttoi Voionmaalla hiomaan opettaja Valtteri Kokko. Hän ehdotti eksposition pois jättämistä tekstistäni, eli alun perin mukana olleen osuuden, jossa kerrottiin, miten ja miksi jengiläiset alun perin päätyivät tekemään videoitaan. Katsojalle asiaa ei väännetä nyt rautalangasta, vaan mennään suoraan toimintaan ja kerronnallisen ellipsin kautta hän oivaltaa itse sen, mistä on kyse. Toivottavasti.
Kuvaamaan päästiin huhtikuussa. Elokuvaa filmattiin Hiedanrannan alueella Tampereella. Siellä oli ollut aiemmin Lielahden sellutehdas, joka oli lopettanut vuonna 2008. Lokaatiot olivat Lielahden kartanon piha-alue sekä graffitigalleria Kuivaamon ja Hiedanrannan Pajan välisellä sisäpihalla.
Sellutehtaan entinen Kuivaamo-rakennus suurine tehdashalleineen toimi tuolloin Swäg ry:n järjestämien teknomusiikkitapahtumien tyyssijana. Olimme edellisessä tammikuussa saaneet toisen opiskelijan kanssa oppilastyönä valmiiksi puolituntisen haastatteludokumentin Swägiä luotsaavasta Joonas Toivosesta, jonka itse tunsin jo vuosien takaa. Dokkari liikkui Kuivaamon tilojen ohella koko Hiedanrannan alueella, jossa olin ollut ennen koulua mediapajalla Lielahden kartanolla. Lielahden kartanon oli perustanut vuonna 1872 von Nottbeckin perhe, joka tunnettiin aikoinaan Finlaysonin tehtaan omistajina.
Varmastikin alueen tunteminen jo ennalta inspiroi sen valintaa myös lyhytelokuvan lokaatioksi. Hiedanrannan lisäksi Kangasalla kuvattiin yhden elokuvan näyttelijän isovanhempien asunnossa, joka esitti päähenkilö Toivon kotia. Asunnosta löytyi holvikaaren muotoinen oviaukko. Sitä käytettiin ikään kuin kehystämään Toivon hahmoa otoksessa, jossa hän laittaa takkia päälle ennen ulos lähtöä. Minusta holvikaari muistutti muodoltaan ruumisarkkua, jonka keskellä Toivo oli.
Näyttelijäkaarti koostui Voionmaan koulutuskeskuksen näyttelijälinjan opiskelijoista. Heitä harjoitutettiin parin viikon ajan koululla ennen kuvauksia. Kuvaukset tapahtuivat paljolti yöaikaan. Tekeminen graffitikujalla vanhojen tehdasrakennuksien välissä oli paikoitellen varsinaista sissiteatteria. Korkealla rakennuksen seinässä oleva kohdevalo syttyi ja sammui omia aikojaan, mikä toi oman päänsärkynsä kuvausvalojen pystyttämiseen ja säätämiseen.
Meillä oli mukana savukone, jonka käyttöön tehdasalueella oli pyydetty virallinen lupa. Savukonetta ei kuitenkaan lopulta tarvittu. Illalla nousi sumu, joka kietoi alueen rakennukset vaippaansa. Saimme hyvän näköisiä kuvia Toivosta taluttamassa polkupyöräänsä massiivisten rakennusten keskellä. Visuaalisesti olen tyytyväinen siihen urbaaniin maailmaan ja tunnelmiin, jotka kuviin saatiin vangittua. Vaikutelma ohiajavasta poliisiautosta luotiin heiluttamalla ”flägejä”, suuria kartonkilevyjä sinisellä värikalvolla peitettyjen kuvausvalojen edessä. Valot heijastuivat Toivoa ja Tuulia esittäviin näyttelijöihin.
Kuvausryhmä ja näyttelijäopiskelijat viihdyttivät itseään parhaansa mukaan kuvaustauoilla, kun kameroita ja valoja asetettiin paikoilleen. Yön pitkinä tunteina energiaa oli pidettävä yllä. Oli loputonta läpänheittoa. Välillä näyttelijät virittivät yhteislaulun. Lielahden kartanon pihalla muun muassa demonstroitiin, kuinka suulla tehdään ja puhalletaan sylkikuplia. Kaiteilla tasapainoillen pidettiin kuvausryhmän jäsenten ja näyttelijäopiskelijoiden yhteinen rytmikoordinoitu tanssinäytös. Swäg ry:n meille järjestämässä taukotilassa graffitigallerian vieressä näyttelijät kertoivat keskenään hurjia tarinoita, jotka eivät varsinaisesti sopineet koko perheen korville.
Koululta ja Bottomland Productionsin Hyhkyn studion massiiviselta välinevarastolta oli pakattu mukaan monimutkainen rakennussarja kuvaus- ja valokalustoa, joka tuotiin joka ilta kuvauspaikalle näyttelijöiden omilla henkilöautoilla. Taukotilan eli väliaikaisen pukuhuoneen lattialle koottiin pitkä rivi valurautaa, erilaisia kamera- ja valostatiiveja, ständejä ja telineitä, fresnel- ja ledvaloja. Roudattiin, kasattiin, koottiin, välillä kiroiltiin ja haistateltiin, illan lopuksi taas purettiin, pakattiin autoihin ja kuljetettiin takaisin Hyhkyyn.
Musiikin elokuvaa varten olin saanut Forssan naapurikunnassa Tammelassa asuvalta Jani Helléniltä, taiteilijanimeltään Sonic Temple Assassins. Olin pitänyt yllä diskografia- ja infosivua Janin äänitteistä ja olimme jo aikaisemmin tehneet myös jonkin verran musiikillista yhteistyötä. Pullojen kerääjän soundtrack oli Janin tuottamaa analogista elektronista musiikkia, josta pidin itse kovasti.
”Onko mitään hajuakaan, mitä ollaan tekemässä?”
Pullojen kerääjä oli valmis toukokuun lopussa. Olin vastannut itse leikkauksesta, äänitöistä ja muusta jälkituotannosta. Opiskelukaveri teki värimäärittelyn.
Valmiit työt katsottiin luokassa opiskelijoiden ja opettajien kesken, ja niistä annettiin palautetta. Käyttötekniikan opettajan vakiokysymys opiskelijoilta lukukauden mittaan oli ollut: ”Onko mitään hajuakaan, mitä ollaan tekemässä?” Teknisten virheiden osoittamisen ohella tämä opettaja haukkui työni ja sanoi, ettei pitänyt siitä. Se oli kuulemma epäuskottava. Elokuvan osuus, jossa ohiajavan poliisiauton valot osuvat Toivoon ja Tuuliin, tuntui kuitenkin ainoana saavan käyttötekniikan opettajan hyväksynnän. Jälkeenpäin korjattiin ne osoitetut virheet, jotka voitiin korjata, ja tämä versio on nyt katsottavissa YouTubessa.
Palaute oli kuitenkin ollut sellaista, että päätin jättää menemättä Voionmaan vuosittaiseen Voitsi-gaalaan, jossa palkittiin parhaat oppilastyöt. Murskakritiikin jälkeen oli yllätys, kun kuulin, että Pullojen kerääjä oli saanut palkinnon parhaasta leikkauksesta. Voittajat valitsi tuona vuonna dokumenttielokuvaohjaaja Joonas Berghäll. Kuulin myös näyttelijäopiskelijoilta, että heidän opettajansa Pauli Poranen oli kehunut elokuvan käsikirjoitusta, verrannut sitä jopa parhaisiin Euroopassa tehtäviin lyhytelokuviin.
Miten Pullojen kerääjä sai alkunsa
Varhaisteininä lomalla maalla löysin kaapista kasan vanhoja aikakauslehtiä. Yhden näiden julkaisujen numeroissa, lehden nimeä en ikäväkseni muista, oli pakinasarja elokuvan tekemisestä ja taustoista. Tekstit oli kirjoittanut elokuvaohjaaja, tuottaja ja käsikirjoittaja Aarne Tarkas (1923 - 1976). Tarkas, jota joskus on nimitetty myös ”Suomen Roger Cormaniksi”, tunnettiin äärimmäisen tuotteliaana komedioiden ja rikoselokuvien tekijänä. Vähitellen Tarkaksen työtahti kuitenkin hidastui, kun televisio alkoi 1960-luvun puoliväliin mennessä viedä katsojia kotimaiselta elokuvalta. Tarkas yritteli itsekin televisiossa vuosikymmenen lopulla, mutta alkoholisoitui vähitellen ja vietti viimeiset vuotensa Espanjassa, jossa kuoli sydänkohtaukseen vain 52-vuotiaana.
Aarne Tarkaksen pakinat olivat joka tapauksessa ensimmäinen kerta, kun muistan varsinaisesti lukeneeni siitä, mitä kaikkea elokuvan tekemiseen liittyy. Tärkein asia, minkä näistä teksteistä muistan, olivat Tarkaksen neuvot aloitteleville käsikirjoittajille. Hän tähdensi sitä, kuinka tärkeintä on kirjoittaa juuri siitä maailmasta ja ympäristöstä, jossa on itse elänyt ja jonka parhaiten tuntee.
Tarkaksen mukaan kaikkein paras lähtökohta käsikirjoitukselle on ammentaminen omista kokemuksista, omasta kotipaikasta ja sosiaalisesta taustasta, sellaisista ihmisistä, joiden kanssa on itse elänyt ja toiminut. Jos vaikka yrittää kirjoittaa viihteellistä jännitystarinaa, jonka sijoittuu ulkomaille yläluokan maailmaan, hyvin harva suomalainen on itse liikkunut tällaisessa ympäristössä ja siksi tarinasta tulee väistämättä fantasiaa.
(En nyt tässä väitä, etteikö perusteellista taustatutkimusta tekemällä ahkera kirjoittaja voi tietyssä määrin paikata sitä, mikä omasta henkilökohtaisesta kokemuksesta puuttuu.)
Tarkaksen neuvot olivat jossain määrin mielessäni, kun tein Pullojen kerääjää, kun valitsin aihetta ja mietin tarinaa. Toki tarinankertoja on aina myös sepittäjä eli lähtökohta voi sinänsä olla ”totta”, mutta kirjoittaja lisää sitten loput mielikuvituksestaan, minkä jälkeen voidaan väitellä, onko lopputulos uskottava vai ei.
Ei ole oikeastaan yksinkertaista määritellä, miksi ja miten tietty elokuva saa alkunsa ja siitä muokkautuu lopulta sellainen valmis teos kuin muokkautuu. Pullojen kerääjällä ja sen käsikirjoituksella oli oma syntyprosessinsa. Siinä yhdistyivät monenlaiset kokemukset ja havainnot pitkältä ajalta.
Joskus luin uutisen, kuinka jotkut teini-ikäiset olivat kiusanneet ja pahoinpidelleet toisia koululaisia ja kuvanneet tapahtumat myös videolle. Niitä oli sitten levitetty sosiaalisessa mediassa.
Kaupungilla viikonloppuiltaisin liikkuessani olin seurannut, kuinka tavanomaisten juhlijoiden ohella liikkeellä olivat aina myös pullojen kerääjät, jalan tai polkupyörällä liikkuvat, jotka poimivat kasseihinsa katujen varsilta niille heitetyt pullot tai juomatölkit aina sitä mukaa, kun niitä tuli lisää.
Jotkut kerääjät olivat varustautuneet suurilla mustilla jätesäkeillä. Pyörällä liikkuessa saattoi ahkera kerääjä vilkkaana iltana koota pullonpalautuksesta varsin mukavan tilin. Toki kerääjiä oli paljon liikkeellä, joten kilpailu hyvistä pulloapajista oli myös kovaa.
Panin merkille, että pullojen kerääjät olivat tavallisesti hiljaista ja vaatimatonta väkeä, omaan railakkaaseen juhlimiseensa keskittyneiden silmissä todennäköisesti näkymättömiä. Työttömiä, eläkeläisiä, vähävaraisia. En oikein usko, että hyvää kuukausipalkkaa nauttivat lähtisivät vapaailtanaan kaupungille keräämään pulloja humalaisen väkijoukon keskeltä aivan liikunnan ja urheiluhengen vuoksi, kootakseen muutaman vaivaisen kolikon, jotka keskivertokerääjän saldoksi lopulta yleensä jäävät.
Aloin pohtia, kuinka paljon yhteiskunta lopulta koostuu tällaisista näkymättömistä ihmisistä, jotka elävät koko elämänsä ikään kuin katveessa ja muiden katseilta suojassa, yhteiskunnassa, jossa on kuitenkin pakkomielle julkisuudesta. Mitä tapahtuu, kun tällainen ihminen pakotetaan valokeilaan, kun hän saa sellaista huomiota, jota ei haluaisi?
Vuosia sitten odotin eräänä iltana Kaukajärvellä bussia takaisin keskustaan, jossa asuin. Pysäkille saapui kolme nuorta, poika ja kaksi tyttöä. Näytti siltä, että he olivat humalassa. Poika vaikutti aggressiiviselta ja otti minut silmätikukseen, uhkasi turpaan vetämisellä. Ensimmäinen tyttö oli hengessä mukana ja käski hakkaamaan minut. Toinen tyttö vaikutti joukosta kaikkein fiksuimmalta, rauhoitteli muita ja sanoi näille hyväntuulisesti suunnilleen, että älkää nyt, tuo on ihan sympaattinen tyyppi. Tilanne näytti sen jälkeen lauenneen enkä muista, että mitään sen kummempaa olisi enää tapahtunut.
Jälkeenpäin mietin, miten olisin puolustautunut, jos päälleni olisi oikeasti yritetty käydä. Toisaalta poika vaikutti olevan sen verran humalassa, että ehkä hänestä ei olisi ollutkaan hyökkääjäksi. Oliko kaikki loppujen lopuksi pelkkää kännisten teinien uhoa? Oli miten oli, tapaus jäi mieleeni. Siitä sitten kehkeytyi Pullojen kerääjän kohtaus, jossa jengi on ympäröinyt Toivon ja Jessica käskee muita hakkaamaan tämän.
Kiusaamisen dynamiikka on pirullinen. Kiusaaja vetää muut mukaan. Kiusaajan henkilökohtainen status, karisma tai pelko estävät muita kyseenalaistamasta kiusaajan toimia. Kiusattavasta tehdään syyllinen omaan ahdinkoonsa, siihen että tätä alun perin kiusataan. Teini-ikäisillä on yleensä voimakas ryhmäpaine. Jengeissä mennään joukon mukana.
Nico, jengin johtaja, näkee itsensä eräänlaisena elokuvaohjaajana, jolla on "visio" ja joka vetää omaa kuvausryhmäänsä, muita jengiläisiä. Pahaa-aavistamattomien, yksinäisten kadun kulkijoiden nöyryyttäminen, kiusaaminen ja pahoinpitely kameran edessä ovat osa Nicon suurta visiota, jonka hän kenties näkee jopa eräänlaisena taideprojektina. Ehkä hänen päämääränsä on jonkinlaisen väkivallan Oscar-palkinnon voittaminen, mutta ei hän pysty hahmottamaan asiaa sen kummemmin. Todennäköisimmin hän haluaa vain toimintaa, päästä pois pohjimmaisesta ikävystyneisyydestään, mahdollisia seurauksia sen enempää miettimättä. Lyö ensin, mieti sitten.
Diiva-Jessica haluaa olla joukon kuningatar ja hänen tavoitteensa Nicon suhteen perustuvat ehkä pikemminkin puhtaaseen henkilökohtaiseen kunnianhimoon kuin mihinkään romantiikkaan, mutta hänkään ei ole miettinyt asiaa sen syvällisemmin. Joka tapauksessa ilman epäilystäkään Nico ja Jessica ovat sukulaissieluja, mutta ihmisten liika samankaltaisuus ei yleensä lopulta vie heitä yhteen, pikemminkin päinvastoin.
Jake näkee itsensä Nicon luutnanttina ja kakkosmiehenä, ja pyrkii miellyttämään tätä toinen toistaan röyhkeämmillä tempuilla kiusattuja kohtaan.
Mykkä Ida vain tyytyy kuvaamaan tapahtumat kännykkäkamerallaan ja on vaikea tietää, mitä hänen päässään todella liikkuu.
Älykäs ja empaattinen Tuuli on syystä tai toisesta vain alun perin ajautunut jengiin, mutta näkee päivä päivältä itsensä yhä enemmän ulkopuolisena tässä joukossa eikä enää pysty perustelemaan itselleen, miksi oikein on mukana.
Tuuli päättää, että hän ei enää halua olla toiminnassa, joka on ehkä alkanut jonain pienenä harmittomalta vaikuttavana teini-ikäisten jäynäntekona, mutta josta on tullut todellista väkivaltaa sivullisia kohtaan. Hän haluaa irtautua jengistä.
Pullojen kerääjä Toivo on sinnittelijä. Hänen tavoitteensa on vain selvitä päivästä toiseen. Filmin alussa näemme hänet istumassa keittiössään tuskailemassa maksamattomien laskujen kanssa. Radiouutiset kertovat taas uusista leikkauksista tukiin. Lopulta jengiläisten kohtaaminen nostaa esiin kaiken sen epätoivon, jonka hän on vain halunnut kätkeä pois tietoisista ajatuksistaan. Hän huutaa, pyytää jengiläisiä tappamaan hänet. Poliisit ajavat ohi ja näkevät tapahtumat, mutta eivät välitä.
Nuorten ja teini-ikäisten kuvaaminen valkokankaalla on äärimmäisen haastavaa. Nuorisokuvauksia yleensä vaivaavat samat ongelmat. Kuvataan nuoria jostain ylhäältäpäin. Näyttelijät ovat yli-ikäisiä rooleihinsa.
Pikemminkin kuin tätä hetkeä, tekijät muistelevat yleensä omaa nuoruuttaan, kuvaavat mennyttä aikaa, jossa joskus itse elivät tajuamatta, että asiat ovat ehtineet tällä välin muuttua, että maailma, jossa teini-ikäinen elää nyt, on hyvin toisenlainen kuin oli tekijän muistelemassa omassa nuoruudessa. Armoton keinotekoisuuden tunne hiipii pakostakin useaan nuorisokuvaukseen. Nuorison käyttämä slangi ja puhetapa muuttuvat koko ajan, karkaavat vääjäämättä ulottumattomiin.
Teini-ikäisen levotonta mielentilaa ja tajunnanvirtaa ei voi vangita. Jo 20-vuotiaalta nämä tuntemukset alkavat kadota. Joskus luin, että ihmisen aivot jatkavat lopullista muokkautumistaan aina noin 25-vuotiaaksi asti. Tätä ennen esimerkiksi kyky tuntea empatiaa ei ole vielä kovin kehittynyt. Tietysti erot ovat aina yksilökohtaisia.
Syrjäytymiskuvaukset ovat aina ongelmallisia, ellei tekijällä ole riittävästi omaa sensitiivisyyttä aiheen käsittelyssä ja tarpeeksi myötätuntoa henkilöhahmojaan kohtaan.
Yhteiskunnan rakenteellinen väkivalta on aihe, joka on kiinnostanut itseäni pitkään, mutta sen kuvaus ilman, että sorrutaan tietynlaiseen halpaan eksploitaatioon (jota ennen vanhaan myös "sosiaalipornoksi" kutsuttiin), on hankalaa, enkä toisaalta pidä itseäni minään sosiaalisen realismin koulukunnan edustajana.
Kun lopputöiden kestoajaksi annettiin maksimissaan kymmenen minuuttia, oli myös hyväksyttävä, että koko juttu olisi vain jonkinlainen raapaisu, halusi sitten kertoa kuinka suuren tarinan tahansa.
Pullojen kerääjä ei yritäkään olla mikään dokumenttielokuva. Tällaista tarinaa tehdessä elokuvantekijältä vaaditaan tuota vaikeasti tavoitettavaa todenmukaisuutta. Myönnetään kuitenkin, että tehdään tyyliteltyä sepitettä, ei teeskennellä "autenttisuutta", ei kuvitella, että ollaan yksi yhteen niin sanotun reaalimaailman kanssa. Se, mikä vain voidaan yrittää saavuttaa, ehkä, on jonkinlainen tarinan sisäinen totuus. Vältetäänkö pelkän kliseepuuron uudelleen lämmittäminen ja hämmentäminen tässäkään teoksessa, sen päättää lopulta katsoja.
Elokuvaa tehdessä mielessä olleet ohjaajareferenssit ovat kovin epämääräisiä: jotain innoitusta ovat antaneet esimerkiksi Akira Kurosawa, Aki Kaurismäki, Stanley Kubrick, Luis Buñuel, Vittorio De Sica, John Carpenter, ja Walter Hill. Jos katsoja sattuu löytämään elokuvasta jotain viitteitä näiden töihin, hyvä niin. Jos ei, sekään ei haittaa.
Kommentit
Lähetä kommentti