Kirje (2015)
Teksti sisältää juonipaljastuksia.
Lyhytfilmi Kirje (2015) on kunnianosoitus 1940- ja 50-luvun film noir -elokuville eli aikakauden "kovaksikeitetyille" rikosfilmeille.
”Palo on rikollisorganisaatiota pyörittävän iäkkään Pomon luottomies. Salaperäinen Kuriiri tuo Palolle ainoastaan Pomon silmille tarkoitetun kirjeen. Palo avaa kirjeen omin lupineen... ja saa varautua järkytykseen. Pian Palo huomaa joutuneensa petoksen ja korruption verkkoon, kohtalokkain seurauksin.”
Elokuva toteutettiin tuolloin toiminnassa olleen Pispalan Kumppanuus ry:n mediapajalla. Se piti majaansa silloisella Pispalan kirjastolla Hirvikadun ja Tahmelankadun risteyksessä, vastapäätä vapaaehtoisvoimin pyöritettävää taidekeskus Hirvitaloa.
Mediapajalla olin aloittanut marraskuussa 2013. Puuhastelin siellä kaikenlaista sekalaista kirjoittamisen ja valokuvauksen välillä. Pääsin vähitellen myös kokeilemaan videokuvausta ja editointia. Jossain vaiheessa mediapajalle tuli muusikko Janne Perttula, joka on soittanut sellaisissa yhtyeissä kuin Ultra Noir. Perttula teki sooloartistina nimellä Heroin and Your Veins savuista instrumentaalimusiikkia, suosi retrotyylisiä pukuja ja hattuja arkivaatteinakin niin, että oli saanut lempinimen Dillinger. Hän oli jo aiemmin tehnyt joitakin omia videokokeiluja.
Kävi ilmi, että pidimme kumpikin vanhoista film noir -elokuvista. Alkoi syntyä lyhytelokuva Kirje, tarina petoksesta ja murhasta. Tein itse käsikirjoituksen ja jaoin ohjauskrediitin Perttulan kanssa, joka vastasi myös elokuvan leikkauksesta ja jälkitöistä sekä esitti päähenkilö Paloa. Muita näyttelijöitä elokuvaan värvättiin lähipiiristä. Pomon rooliin tuli 67-vuotias Rauno Kangastalo (1947 - 2018), joka oli näytellyt hervantalaisten harrastajien Parsi-teatterissa. Perttulan tyttöystävä Marika Makara esitti Lauraa. Pispalan kirjaston Vesa Lehtinen oli kuolleen henkivartijan osassa.
Ammattinäyttelijöitä ei ollut saatavilla. Minä jouduin Komisarion rooliin. Kuvasin oman osuuteni kotona Sonyn camcorderilla. Armollisesti hahmoni näkyi koko elokuvan ajan pelkkänä tummana siluettina. Käytännössä tein roolin ääninäyttelijänä.
Komisarion puhetyyli sai inspiraationsa helluntailaissaarnaaja Leo Melleriltä, joka levitti sanomaansa aikoinaan C-kasetteina. Niitä voi nykyään kuunnella YouTubesta. Matalalla kurkkuäänellä puhunut Meller käytti saarnoissaan eräänlaista suggestiivisesti tauotettua puherytmiä, jolla saattoi olla suoranaisesti hypnoottinen vaikutus, jos kuulija vain oli oikealla tavalla vaikutteille altis. Sen avulla oli hyvä esimerkiksi pelotella syntisiä helvetintulella tai varoitella hevimusiikin vaaroista.
Elokuvan kuvaukset alkoivat kesäkuussa 2014 ja päättyivät marraskuun alussa 2014. Tampereella kuvattiin Pispalan kirjastolla Tahmelassa, Pispalan valtatien lounaskahvila Soppa ja Soosissa, Pyynikin Trikoolla sekä alueen ulkopuolella enimmäkseen sisäkuvia Etelä-Hervannassa, Epilässä ja keskustassa.
Paikallisen maantieteen merkitystä elokuvalle ei voida aliarvioida, vaikkakaan elokuva ei ole mikään dokumentti Pispalan-Tahmelan-Pyynikin maisemista (varsinkaan sellaisina kuin ne on totuttu näkemään erilaisissa paikallishistoriaan paneutuvissa töissä ja teoksissa), vaan täällä otetut kuvat ja tunnelmat on puhtaasti alistettu palvelemaan tarinan mustavalkoista film noir -fantasiaa. Silti voidaan sanoa, että Kirjeestä olisi tullut oleellisesti aivan toinen elokuva, jos kuvauspaikka olisi sattunut olemaan jossain muualla. Jotain paikan omasta hengestä elokuvaan kuitenkin tarttui, vaikkakin on vaikeaa määritellä tarkalleen ottaen, mitä.
Kirjettä voisi kutsua tee-se-itse -filmiksi ja sen tekotapaa ehkä jonkinlaiseksi sissielokuvaksi. Jos joku elokuva-alan ammattilainen lukee tämä tekstin, hän saa vapaasti pyöritellä silmiään, nauraa säälien tai halveksuen touhuiluillemme, mutta kuten joku viisas on sanonut, "Se on sitä, mitä se on". Vasta, kun pääsin Voionmaan koulutuskeskuksen elokuva- ja tv-linjalle muutamaa vuotta myöhemmin, käytettävissä oleva kuvauskalusto muuttui enemmän ammattimaiseksi ja sain hieman todellista tuntumaa siihen, mitä on oikea elokuvan teko.
Myöhempiin lyhytelokuvaprojekteihini verrattuna tekeminen tapahtui hyvin spontaanilta ja amatöörimäiseltä pohjalta. Ei ollut ohjaavia opettajia tai tuottajaa. Käsikirjoitusta ei käyty läpi ja korjailtu ryhmässä, kuvauksia ei tarkasti suunniteltu ja aikataulutettu etukäteen. Ei ollut ”call sheetejä” eli tuotantoaikataululomakkeita (joissa on tarkat tiedot yksittäisten kohtausten kuvauksista, kellonajat, jolloin määrättyjen näyttelijöiden on oltava paikalla ja milloin aletaan kuvata, ja niin edelleen).
Toki kuvauspäiviä sovittiin etukäteen ja jonkinlaisia kuvakompositioiden sommitelmia piirusteltiin etukäteen paperille. Kuvattiin silloin, kun tarvittavat tyypit olivat paikalla ja mahdollisesti kuvauksiin tarvittavat asusteet ja rekvisiitat mukana. Mutta touhussa ei ollut samanlaista tarkkaa ja järjestelmällistä etukäteissuunnittelua kuten myöhemmissä, ”ammattimaisemmissa” kuvausprojekteissa. Alettiin vain tehdä.
Kirje tehtiin nollabudjetilla kokonaan ilman ammattilaisten käyttämää kuvauskalustoa saati sitten studiotiloja. Elokuvasta päätettiin jo alun perin tehdä mustavalkoinen. Värillisen videokuvan muuttaminen mustavalkoiseksi oli myös armollinen ratkaisu, jolla pystyi osittain kompensoimaan teknisiä puutteita.
Sonyn HD-tasoinen camcorder oli pääasiallinen kuvauskamera, jota sekä minä että Perttula käytimme. Automaattivalotuksella saatiin kuvaan hämärässäkin erottelukykyä yllättävän paljon, toki rakeisuutta ei täysin voinut välttää. Muut otot kuvasi mediapajan Alper ”Allu” Sevgör omalla järjestelmäkamerallaan.
Valaistus tehtiin irrotetulla kirjoituspöydän kirkkaalla loisteputkilampulla, jonka saattoi asettaa kyljelleen luomaan kuvaan chiaroscuro-tyyppisiä, filmnoirmaisia jyrkkiä varjoja. Lisäksi apuna käytettiin pieniä paristokäyttöisiä ledvaloja, joilla toki ei voinut valaista laajaa kuva-alaa. Välkkyvillä ledeillä saatiin luotua vaikutelma Palon ohi öisellä kadulla ajavasta mustastamaijasta.
Itse kuvien ohella Kirje-elokuvan luo paljolti Janne Perttulan musiikki mutta myös muu äänimaailma. Valmiita äänitehosteita hyödynnettiin, mutta osa foleyäänistä nauhoitettiin itse.
Äänen otin Zoomin haastattelunauhurilla, jolla koko elokuvan dialogi tehtiin. Ns. hunttiääntä (eli kuvauspaikalla talletettua sataprosenttista lokaatioääntä) ei taidettu repliikkien nauhoituksessa juuri edes käyttää. Repliikit siis saatettiin nauhoittaa etukäteen ja lisättiin sitten huulisynkkaan jälkituotannossa. Tätä ideaa hyödynsi Risto Jarva vuoden 1965 Onnenpelissä. (Tietysti tämä on ongelmallinen tekotapa, kuten tietää jokainen editoija, joka on joskus tapellut repliikkien saamiseksi kuvan kanssa synkkaan.) Tai sitten Zoomilla otettiin hunttiääni, mikä edellytti, että nauhuri oli kuvattaessa tarpeeksi lähellä puhujaa. En muista tarkkaan. Mitään haulikkomikrofonia ja puomia saati sitten nappimikkiä meillä ei tietenkään ollut käytössä.
Tee-se-itse -tyyppinen tuotanto vaati siis monenlaisten halpisratkaisujen hyödyntämistä niin rekvisiitan kuin tehosteiden suhteen. Kirjeessä ei näytetä väkivaltaa, vain sen seuraukset. Tekoveren käytöllä elokuvissa on pitkä ja sekalainen historia. On varsin huvittavaa katsella niitä vanhoja filmejä, joissa veri näyttää kirkkaalta punaiselta maalilta. Vaikka elokuvan mustavalkoisuus sinänsä helpottaisi tätäkin ongelmaa, Kirjeessä ratkaisimme asian yksinkertaisesti käyttämällä verenä tavallista ruokakaupoista saatavaa mustikkakeittoa. Sitä roiskittiin reilusti oveen, johon nojasi istuallaan osuman päähän saaneen henkivartijan ruumis. Kirjastolla työskennellyt Vesa Lehtinen paneutui esimerkillisesti rooliinsa kuolleena henkivartijana eikä liikauttanut eväänsäkään. Toki jälkien siivoaminen ovesta jälkeenpäin oli oman työnsä takana, kuten tietää jokainen, joka mustikkakeiton kanssa on onnistunut koheltamaan, sotkemaan sillä vaatteensa tai arvokkaan perintösohvan verhoilun. (On mahdollista, että muistot filmauksesta ovat nähtävissä mainitussa ovessa vielä tälläkin hetkellä.)
Kirje on tyylipastissi. Film noir -elokuvien ilmaisukeinoja poimittiin elokuvaan sumeilematta, kuten jyrkät varjot seinillä ja ns. hollantilaisen kuvakulman (ts. vinossa olevan kameran) hyödyntäminen muun muassa. Visuaalisen tyylinsä alkuperäinen film noir oli omaksunut mykkäelokuvan ajan saksalaisesta ekspressionismista. Kirjeen kuvaideoita varastettiin ainakin Orson Wellesiltä, Alfred Hitchcockilta ja Sergio Leonelta. David Lynch, varsinkin tämän Eraserhead (1977), kummittelee kuvissa myös, samoin äänimaailmassa (jonne haettiin muun muassa erilaisia teollisuuden ja liikenteen hälyääniä). Jean-Pierre Melville on varmasti läsnä, ainakin ajatuksena ja muistona. Kun ollaan Suomessa, tietysti Aki Kaurismäki niin ikään.
Kuvituskuvia otin Tampereen tehdasmiljööstä. Yhtenä yönä käytin paljon aikaa ja sain lopulta kuvattua kadun varrelta öiseen aikaan hälytysajossa kulkevan mustamaijan. Muistan seisseeni kauan kadun varrella odottamassa Pyynikin trollikkahallin tienoilla, että poliisiauto ajaisi ohi vilkkuvalot päällä. Kuinka ollakaan, Perttula oli juuri sinä yönä liikkeellä pyöränsä kanssa, näki minut kameroineni tien varressa ja varmasti virnuili touhuilleni. Rautatieasemalla kuviin tarttui kaupungin cityjäniksiä, Pispalan kaduilta tepasteleva varis. Näillä on eräänlaisten toteemieläinten rooli filmissä ja sen unenomaisessa kerronnassa.
Filmasimme kesällä 2014 Pispalan kirjaston edustalla alkukohtausta, jossa Kuriiri antaa Palolle kirjeen. Ohiajavat poliisit seurasivat kiinnostuneina kuvausta. Ei ole tietoa, oliko heille selkeää, että kyseessä oli tosiaan elokuvan kuvaus, vai näyttivätkö hahmot heidän silmissään oikeilta gangstereilta.
Joskus elokuvan käsikirjoitus alkaa syntyä yhdestä ainoasta mielikuvasta, jonka ympärille kasvaa sitten kokonainen tarina. Minulle tämä kuva oli yksinäisestä hahmosta liikkumassa pimeässä käytävässä ja näyttämässä taskulampulla tietään eteenpäin. Pispalan kirjaston kellarikerroksessa oli tällainen käytävä ja tämä kuva päätyi elokuvaan. Perttula täydensi jaksoa kuvaamalla oman kotitalonsa pyöräsuojassa Epilässä.
Niille, joilla on tapana hakea filmeistä tarinan epäjohdonmukaisuuksia, juonesta aukkoja, voi kertoa, että kuten monissa film noir -elokuvissa, myös Kirjeessä tarina on oneirinen, unenomainen. Se ei seuraa mitään lineaarista vaan eräänlaista unen logiikkaa. Unet heijastavat näkijänsä toiveita ja pelkoja. Syyllisyyden ja petoksen teemat rakentavat Kirjeen tunnekenttää.
Tämä ei ole dokumenttielokuva, ei mikään realistinen rikollismaailman kuvaus. Pomo soittaa kyllä lankapuhelimella kännykkään, jonka Palo poimii taskustaan, mutta kryptatun sähköpostin tai tekstiviestin sijasta rikolliset viestivät keskenään vanhanaikaisilla, kuriirin kuljettamilla paperikirjeillä. Alamaailman hahmojen vintage-henkinen pukeutumistyyli elokuvassa ei seuraa nykyistä katumuotia. Hahmot eivät puhu tämänhetkistä katujen slangia. Kirje tapahtuu eräänlaisessa kaurismäkeläisessä retrohenkisessä todellisuudessa, joka osittain näyttää menneeltä maailmalta, osittain ei.
Tarinaa ja Komisarion hahmoa inspiroi paljolti poliisin huumeryhmää johtaneen Jari Aarnion tapaus, joka oli tuohon aikaan yhtä mittaa uutisissa. Aarnio oli tosin vain ideallinen lähtökohta Kirjeen juonelle. Muuten elokuvasta ei löydy yhtymäkohtia tähän tosielämän sekavaan tapahtumien vyyhtiin, josta on olemassa monta erilaista totuutta aina sen mukaan, kuka kertojana kulloinkin on. Myös Abel Ferraran Paha poliisi -elokuvasta (1992) otettiin jonkin verran innoitusta käsikirjoitukseen. Tosin Harvey Keitelin esittämän hahmon äärimmäisyyksiin ei Kirjeessä menty. Kovin räävitöntä tarinaa ei julkista tukea saavan mediapajan puitteissa voinut tehdä.
Pomon elokuvan alussa luettelemat numerosarjat saivat innoituksensa kylmän sodan mytologiasta. Pomo tietää, että poliisi salakuuntelee hänen puheluitaan. Niinpä hän käyttää koodia. Numeroasemiksi on kutsuttu tunnistamattomia radioasemia ympäri maailman. Niiden lähetyksissä kuullaan ainoastaan toistuvia numero- ja kirjainsarjoja, joita luettelevat anonyymit mies- tai naisäänet. Oletetaan, että kyse on koodatuista viesteistä vakoojille tai sotilaallisesta informaatiosta. Sodanaikaiset numeroasemat (joilla britit välittivät koodattuja viestejä Ranskan vastarintataistelijoille) innoittivat myös Jean Cocteauta, kun tämä teki vuonna 1950 elokuvansa Orfeus.
Venäläinen gangsteripomo Kuznetsov on saanut tietoonsa, että Palo toimii Komisarion kätyrinä ja vasikkana. Komisario on saanut jollain tavalla yliotteen Palosta. Ilman Komisarion väliintuloa Paloa uhkaisi vankilatuomio. Ja vankilaan joutuminen asettaisi Palon hengenvaaraan, koska liian moni kiven sisällä oleva rikollinen vannoo kostoa hänelle. Niinpä Palo on nyt Komisarion vakooja Pomon organisaation sisällä.
Pomo on lisäksi kiinnostunut Laurasta, Palon nuoresta tyttöystävästä. Suomen räntäsateisiin kyllästynyt Laura on itsekin halukas lähtemään Pomon matkassa lämpimään etelään. Palolla on riittävästi motiivia Pomon pettämiselle.
Kuznetsov (jota ei nähdä elokuvassa) on Pomon jonkinlainen yhteistyökumppani, ehkä jopa ystävä, mutta heidän välisiään yhteyksiä ei avata sen kummemmin. Joka tapauksessa Kuznetsov on lojaali Pomolle. Häntä voi kutsua jopa ainoaksi luotettavaksi hahmoksi koko tarinassa. Ehkä kyse on vanhasta kunniavelasta. Kuznetsov laittaa Kuriirin toimittamaan Palolle kirjeen, joka tämän on puolestaan vietävä Pomolle. Tällä tavoin Palo joutuu suoraan myöntämään syyllisyytensä Pomolle, armottoman pikatuomioistuimen eteen. Palo kuitenkin tätä ennen avaa kirjeen, näkee sen sisällön ja välttää oman kuolemantuomionsa. Komisario ehtii murhauttamaan Pomon.
”Joku on vasikoinut. Lupasivat kertoa vasikan nimen kirjeessä, joka tuodaan minulle.”
Tapasimme eräänä syyskuisena iltana 2014 Pyynikin Trikoon vanhan tehdasalueen luona noin auringonlaskun aikoihin siinä kello 20 jälkeen. Kuvasimme Palon hahmoa liikkumassa alueella tehdasrakennusten väliin jäävällä sisäpihalla ja kiipeilemässä Pispalan Teatterin rakennuksen ulkoportailla. Ajoitus oli sattumalta täydellinen otossa, jossa pihalla liikkuvan auton valot osuvat suoraan Paloon. Tehdasrakennusten lomaan jäi kapeita kujia, joilla kuvattiin Palon vaellusta, samoin tämän liikkumista asuintalot ohittavalla kävelytiellä. Yhden tehdasrakennuksen ovesta Palo oli menevinään sisään tapaamaan Pomoa.
Pispalan Teatteri, joka toimi saman sateenvarjon alla Pispalan Kumppanuuden kanssa, piti tuolloin majaansa Pyynikin Trikoon tiloissa, osoitteessa Pyynikintie 25. Suomen Trikoo oli tamperelainen tekstiiliteollisuusyritys, joka oli toiminnassa vuosina 1903-2005. Pyhäjärven rannassa sijaitsi vuoteen 2002 asti konsernin Pyynikin tehdas. Hotellinomistaja ja kauppias Nikolai Bauerin sukka- ja trikootehdas oli aloittanut alueella jo vuonna 1890. Pyynikin Trikoon tehdasalue laajentui lopulliseen kokoonsa 1930-50 -luvuilla. Trikootuotteiden tuotanto oli päättynyt vähitellen jo 1980-90 -luvuilla.
Teollisuustoiminnan loppumisen jälkeen alueella toimi joukko pienyrityksiä, taiteilijoita ja käsityöläisiä. Pispalan Teatteri joutui lopettamaan toimintansa Pyynikin Trikoon tiloissa maaliskuussa 2017. Tehdasrakennuksia on tämän jälkeen saneerattu asunnoiksi. Lisäksi alueella on nyt avannut ovensa baareja ja ravintoloita, on kuntosalia, pienpanimoa ja muita palveluita.
Viereinen Pyynikinharju on vehreää metsäaluetta, jonne on Tahmelan alueelta vain lyhyt ajomatka. Lähellä on myös perinteikäs Varalan urheiluopisto. Kaupungin bussi kulkee tästä Tahmelan ja keskustan väliä. Matkustaja saa ylimääräistä sydämentykytystä aina linja-auton kiihdyttäessä ja kurvatessa pitkin Pyynikinharjun etelärinteen kaartuvaa ajotietä, jonka reunalta on pelottavan näköinen jyrkkä pudotus alas Pyhäjärvelle. Pyynikin alue on monien kummitustarinoiden tyyssija. Harjun rinteessä on nähty muun muassa merikapteenin haamu, joka sanotaan tuijottelevan järvelle. Tarinan mukaan rinteessä lähellä Pyynikin näkötornia on vieläkin kalliossa kaiverrus kapteenin laivan nimestä vuosilukuineen.
Pispalan kaupunginosa (joka käsittää Ylä- ja Ala-Pispalan) rajoittuu Tahmelaan etelässä, Pyynikkiin idässä, Hyhkyyn lännessä ja sekä Tampere–Pori-rataan että Santalahteen pohjoisessa. Tahmela Ylä-Pispalan ja Pyynikin välissä Pyhäjärven rannalla lasketaan omaksi kaupunginosakseen, joskin alueella liikkuessa mitään varsinaista rajapyykkiä Pispalan ja Tahmelan alueiden väliltä on vaikea löytää. Karttatietojen mukaan kuitenkin Tahmelan viertotie erottaa Tahmelan Ylä-Pispalasta, Isolähteenkatu Ala-Pispalasta ja Pyynikintie Pyynikistä.
Pispala-Tahmelaa voisi pitää omana kylänään Tampereen sisällä, joka sijaitsee kävelymatkan päässä kaupungin keskustasta. Alue on paljolti käynyt läpi gentrifikaation ja uusrikkaita on muuttanut alueelle, joka tunnettiin ennen köyhistä työläisistä ja boheemeista. Runoilija Lauri Viita ja kirjailija Hannu Salama ovat Pispalan kasvatteja. Pikkurikolliset lymyilivät alueella, pimeää viinaa myytiin. Tauno Kaukosen klassikkoromaani Klaani vuodelta 1963 kuvaa osuvasti tätä maailmaa. Mika Kaurismäki teki kirjasta elokuvasovituksen vuonna 1984.
Pispalanharjun rinteet on kuin tehty elokuvia varten, alue on täynnä toinen toistaan upeampaa kulttuurimaisemaa. Ainutlaatuisuuteensa nähden Pispalaa ei kuitenkaan ole turhan paljon hyödynnetty filmeissä. Mainitun Klaanin lisäksi Pispala on nähty ainakin Kyllä isä osaa -komediasarjassa sekä Hannu Salaman Siinä näkijä, missä tekijä -romaanin tv-sovituksessa. Jopa brittiläinen Human League -yhtye käytti Pispalan maisemia vuonna 2011 ’Night People’ -videollaan.
Liikuin mediapajan aikoihin paljon Pispalan-Tahmelan maisemissa. Vanhat omakotitalot oli nyt peruskorjattu, talojen seinissä oli tuore maali, pihoilla seisoi kalliita urheiluautoja. Aamulehden vuonna 2025 tekemän selvityksen (AL 17.8. 2025) mukaan Tahmela on Tampereen hyväosaisin asuinalue. Samassa selvityksessä naapurialue Pispala oli kuitenkin vasta 29. sijalla.
Aamulehden artikkeliin haastatellun Tampereen yliopiston tutkijan Kaisa Hynysen mukaan Tahmelan sijoittuminen Tampereen hyväosaisimmaksi asuinalueeksi johtuu ainakin siitä, että alueella on suhteellisen paljon hyvätuloisia kotitalouksia, lapsiperheitä sekä pientalo- ja omistusasumista, ja ihmiset pysyvät alueella pitkään.
Asukkaiden itsensä mukaan Tahmela on yhteisöllinen alue, jossa asuu sekä varakkaita että vähävaraisempia ihmisiä. Pispala-Tahmelassa Vastavirta-klubin ja Musta Pispala -festivaalin punkkarit, hipit ja kaikenlaiset taiteilijat elävät alueella rinta rinnan varakkaamman väen kanssa. Tosin voi kysyä, kuinka kauan rinnakkaiselo kahden erilaisen maailman kesken vielä voi jatkua.
"Tää on viimeinen tilaisuus / Nyt soi vain Lapio-Blues."
Elokuvan viimeiset jälkityöt saatiin valmiiksi helmikuussa 2015. Janne Perttula teki elokuvan teemamusiikin sekä muun soundtrackin. Perttula esittää Jere Kilpisen kanssa ’Lapio-Blues’ -kappaleen. Kappale, jonka Kilpinen sanoitti ja lauloi, kuullaan kohtauksessa, jossa Palo avaa kirjeen lounaskahvilassa. Rautalankasoundeineen ja kalmanhajuisine Suomi-iskelmälyriikoineen se on elokuvassamme yksi viittaus lisää Kaurismäen filmien maailmaan.
On vaikea eritellä, miksi Kirje onnistui työnä niin hyvin, varsinkin kun itselleni se oli ensimmäinen lyhytelokuva, jota olin tekemässä. Tietysti kuvan resoluutio olisi saanut olla parempi, tietysti alivalotus (koska kunnon kuvausvaloja ei ollut käytössä) teki joistakin otoksista rakeisia, mutta loppujen lopuksi tekninen karheus toimi kaikkiaan lopulta jopa ilmaisun eduksi. Tyylilaji oli ilmeisesti sisäistetty hyvin. Kuvauskaluston puutteita kompensoitiin ideoilla. Kuva- ja ääni-ilmaisua oli mietitty. Kuvattiin statiivilta tai muulta tuelta, käsivarakuvausta ei juurikaan käytetty. (Eli huojuvan kameratyön, joka monissa amatöörituotannoissa häiritsee, ei ainakaan pitäisi olla ongelmana.) Janne Perttula käytti editoimiseen ja äänitöihin aikaa, niin paljon että Pispalan Kumppanuudessa alettiin jo hermostua, miksei elokuva ala valmistua.
14-minuuttinen filmi vastaanotettiin hyvin. Pääsimme huhtikuussa 2015 esittämään sen Pispala Vilkkari Off -tapahtumaan Haulitehtaalle. Tampereen lyhytelokuvajuhlillekin Kirjettä tarjottiin, mutta se ei mennyt läpi. Tätä kirjoittaessa filmi on kerännyt YouTubessa liki 19.000 katselukertaa.
Kaikki eivät kuitenkaan Kirjeestä innostuneet. Muistan, kun näytimme valmiin filmin mediapajalla eräälle nuorelle graafikolle, jonka erikoisalaa olivat scifi-aiheiset kuvitukset. Niitä hän julkaisi DeviantArt-sivustolla. Kun elokuva oli päättynyt, hänellä oli silmissään lähinnä vain tyhjä, kummastunut katse. Että tässäkö tämä nyt olikin? Ehkä hän oli odottanut Kirjeeltä jännityselokuvan perinteisiä elementtejä: ammuskelua, autotakaa-ajoja, räjähdyksiä. Niitä melankolinen, suhteellisesti ottaen varsin hidastempoinen filmimme ei pystynyt hänelle tarjoamaan.
Tämä sai minut pohtimaan nykyisen keskivertoelokuvankatsojan odotushorisonttia. Jos pääsen tekemään jatkossa lisää trilleri-tyyppisiä filmejä, onko minun siis ladattava ne täyteen jatkuvaa tauotonta toimintaa, jotta en vain vieraannuttaisi lyhytjännitteisessä maailmassa eläviä katsojiani, jotka tällaiseen elokuvakerrontaan ovat Hollywoodin hittielokuvia katsellessaan tottuneet? Tai ehkä minun kannattaa sittenkin keskittyä vain jonkin muun tyyppisiin tarinoihin. Tämä tapaus oli kuitenkin minulla edelleen mielessäni, kun vuoden 2015 lopussa aloin kehittää Kirjeelle jatko-osaa, mutta Kiplingin sanoin, se onkin jo toinen tarina.
Pispalan Kumppanuus ry. on nyt lopettanut toimintansa. Samoin Pispalan valtatien varren lounaskahvila Soppa ja Soosi, jossa Palo avaa kirjeen. Pispalan kirjasto toimi Tahmelassa vuosina 1997-2017.
Kommentit
Lähetä kommentti