Organ (Soundi 5/1982)
Argon otti dorkan, tuli Organ
Organ otti futua, tuli lahnan kutua
Soundi 5/1982
Teksti: Arto Pajukallio
Soundin lukijat, muistanette jokin aikaa sitten lehden mukana saadun EP:n, jolla Poko esitteli neljää albumiaan. Joukossa oli myös Organ-yhtyeen älpeeltä sen nimibiisi ”Organ”.
”Otimme messiin tuon Eppujen dorkan / nyt Argon-orkan nimi on Organ”, lauloi Seppo, ja Mikko puolestaan julisti: ”En tahdo enää tutkia lahnan kutua / tahdon, tahdon soittaa futua”.
Seppo on Parkkinen, Mikko tietenkin Saarela. Seppo ja Pekka Tolonen muodostivat viime kesänä jännän LP:n ”Kone kertoo” QUU-merkille tehneen syntetisoija- eli poikien omalla kielellä synttyduon. Kun Mikko ja Tapani Lahtinen tulivat mukaan, syntyi Organ. Sen LP ”Nekrofiilis” ilmestyi keväällä, minkä kunniaksi bändi lähti myös keikoille. Niin kuin siinä ei olisi kylliksi, Soundi lähetti miehensä ottamaan selvää asiasta, ja sotkuahan siitä koitui…
Toimittaja hiippailee ympäriinsä levottomana, silmät joka puolelle pälyillen. Hän on tikkurilalaisessa ravintolassa Pormestarissa, jossa alkaa kohta paikallisen VELMUn järjestämä klubi-ilta. Toimittaja on ollut vastassa Organ-yhtyeen muusikoita näiden saapuessa junalla, ja valmistautuu nyt tekemään työtään. Hän yrittää parhaansa mukaan unohtaa sen ikävän tosiseikan, että hänellä on jalassaan neljät pitkät alushousut, sillä näin etelässä on kylmä, eikä luottokorttejaan pihtaileva lehti ole varustanut häntä edes aurinkolaseilla!
Rocktyöläiset kasaavat kamoja, kakkosbändi kanniskelee instrumenttejaan. Toimittajalta kysytään tavan takaa, onko hän täällä töissä, kirjoittamassa, tai tekemässä juttua. Hän päättää mennä kysymään joltakulta Organ-kundilta, onko hän täällä soittamassa. Oudosti myhäilevältä kaverilta ei kannata kysyä. Hän on Tapani Lahtinen, muiden bändin jäsenten mielestä sen paras soittaja. Hänen instrumenttinsa on Zyrgo, joka vaatii näppäryyttä, kun nippua piuhoja täytyy työntää oikeaan aikaan oikeisiin reikiin. Loput selitykset myöhemmin. Keikalla hän vaihtaa nauhoja mankassa, koska Zyrgo ei sovellu lavakäyttöön. Onko hän siis soittaja? Joka tapauksessa hän on mukava mies. Hän vieläpä lähestyy toimittajaa ja tokaisee tälle:
- Sano minulle helliä sanoja.
Apua, miksei Juntunen ole täällä. Ja Saarinen, ajattelee toimittajamme, mutta päättää karaista mielensä. Lahtinen virnistää infantiilin leveästi, ja ei, nyt tulee tuo taiteellisimman näköinen omalaatuilikko – Pekka Tolonen. Hänkin aukaisee sanaisen arkkunsa.
- Ota minut, rakas!
Olisivatpa Ramblersin pojat täällä! Ja Kalsa! Toimittaja työntää käden taskuunsa ja heittää ahnaasti värisevään kitaansa kourallisen diapameja ja istuu rohkeasti seuraan.
Ei maar, toimittaja päättää tuntea olonsa ihan hyväksi. Hän kirjoittaa poikien kommentit heti muistiin odottavan näköiseen lehtiöönsä, millä on ilmeinen vaikutus. Seppo Parkkinen ei kunnostaudukaan samanlaisilla kommenteilla, vaan keskustelu asiallistuu yhtyeen toiminnan tiimoille.
Organin keikat kestävät tunnin. Kolme jätkää seisoo syntetisoijiensa takana ja loihtii ilmoille synttypoppia, jossa on huomattava inhimillisyyden sivumaku. Ja neljäs vastaa ehkä turhankin pimennossa rytmipohjan antavista nauhoista.
Toimittaja muistaa: Pekka ja Seppo soittivat kitaraa, viimemainittu ainutlaatuisen nopealla yhdellä-sormella-yhdellä-kielellä-tekniikalla, Tapani bassoa, Matti Kanerva rumpuja. Kaikki samasta koulusta samalta luokalta, täynnä outoja ideoita, toteutuksia ja päättömiä hullutuksia. Välillä Seppo oli mukana, välillä ei. Nimillä Aniara ja GUU? tehtiin unohtumattoman omalaatuista musiikkia. Jos homma olisi ehtinyt päästä kellareista ulos, olisi ryhmä voinut tehdä todella hillittömän älpeenkin. Toimittaja innostuu suunnittelemaan, kuinka jonakin päivänä omalaatuisia vanhoja kellarinauhoituksia julkaisevat sekopäät GUU?ta kuullessaan repivät pelihousunsa ja moiset progen ns. oudot hetket saavat ansaitsemansa huomion.
Mutta nyt on nyt. Parkkinen nosti runsaat kaksi vuotta sitten opintolainansa ja kuinkas ollakaan, äkkäsi eräässä näyteikkunassa syntetisoijan, joka maksoi pennilleen sen verran kuin lainakin oli. Moisesta kohtalon johdatuksesta ei voinut kieltäytyä, ja Seppo sai oivan lisän kotinauhoitustensa työvälineisiin. Pekka seurasi esimerkkiä ja syntyi Argon. Yhtyeen albumi jäi tiedotusvälineissä syystä tai toisesta hienoiseen paitsioon. Sääli. Se ei ole mitään orjallisen teknistä ryppyilyä, vaan hyvin hauskaa ja – uh – originellia kamaa. Radiosta sitä kuulee jopa lasten toivekonserteissa.
Ja kun Saarela osti syntetisoijan, keksi kärpäs-soundin ja päätti tehdä singlen, olivat Argonin kundit jeesaamassa. Yhteistyö aukeni niin luonnollista tietä. Ja vielä, kun Mikko oli muinoin perhebändi Epuissa, on siirtymä toiseen sisäpiiriryhmään ymmärrettävä. Argonin kundit ovat vanhoja tuttuja – tietysti siksi, että Tolonen on Syrjän veljesten serkku. Niinhän se tapaa käydä.
Pormestarin takaseinälle levitetään lakanoita. Musiikin yhteyteen on nivottu diashow, joka pyrkii seuraamaan mahdollisimman tarkkaan soiton aiheita ja tunnelmia. Kuvat ovat Sepon ja Stepe Toiviaisen, joka istuu diaprojektorin takana.
Pekka Tolonen on aukaissut Portasoundinsa, kätevän mukana kannettavan syntetisoijan, ja esittelee sen hienouksia, rytmit, bassopohjan, soundeja, kahdeksan äänen polyfonian. Koskettimet ovat niin pieniä, että Portasoundin soittaminen on lähempänä sähkökirjoituskoneen naputtelua kuin perinteistä koskettimiston käsittelyä.
Vehje lukeutuu sekä Pekan että Mikon lempileluihin. Viimemainittu kiusasi sillä Pantsen ja Apon kanssa Kosmoksen tarjoilijoitakin ensin mainittujen Lontoon-matkan aattona. Luoko uusi tekniikka uuden tapakulttuurin? Miksei Vanhalla saa vieläkään soittaa jutskuharppua, eikä Messissä puhkua munnariin?
Toimittajan jäädessä leikittelemään Portasoundilla tempaisee Pekka taskustaan minikokoisen futispelin. Pulaan ei saada jäädä milloinkaan!
Myöhemmin toimittaja saa vielä kuulla soittajien monituntisista tuokioista mm. pelin äärellä, jossa täytyy hakea vajasta jotain tarvikkeita ja väistellä samalla ilmasta rakennustelineiltä päähän putoilevia jakoavaimia, ämpäreitä ja ruuvimeisseleitä.
Näiden pelien ja yleensä tekniikan maailma tuottaa Organin kundeille ehtymätöntä huvia. Vaikka jätkät valokuvissa poseeraavatkin meikit päällä, ei ole mitään pelkoa siitä, että heidät olisi joskus nähnyt Einstein à Go-Gossa. Ehei, nämä hipelöivät silloinkin vehkeitään, paitsi Seppo, joka on niin omituinen, että hänellä on myös ”perinteisiä ja oikeita” harrastuksia.
Repa pystyttää peeaata. Toimittaja ajautuu hänen viereensä juuri parahiksi, kun tarmokas roudari pysähtyy katselemaan kättensä jälkeä.
- Kaunista, eikö totta? Meillä on päättäreissä tehoa kaksi kertaa niin paljon kuin kaapit kestävät.
Toimittaja peräytyy. Hän törmää Stepeen ja muutamaan muuhun, jotka ihmettelevät, miten discopöytään saadaan virta. Toiviainen kertoo, kuinka hän yritti moista kerran Rose Roomissa, mutta joutui varttitunnin yrittämisen jälkeen antamaan periksi. Repa ratkaisee tämänkin ongelman. Roudarin on tänä päivänä parempi olla sähkömies kuin ruumisvahti. Toimittaja peräytyy jälleen. Mikon yrittäessä soittaa ”No Woman No Cryta” nk. eiku-periaatteella (”No, kun se on niin vaikea, mutta himassa mä osasin”), toimittaja nyysii tämän tummat aurinkolasit tummien silmälasiensa päälle ja tuntee olonsa taas hyväksi.
Paikka aukeaa, olutta maistellaan, puhutaan pehmoisia. Toimittaja ei unohda ammattiaan. Hän muistaa, kuinka Saarela keuhkosi nuorena vihaisena punkmuusikkona ja sitten väärin ymmärrettynä rocklyyrikkona, kuinka rockissa on lopulta kyse vain yhdestä asiasta: siitä, heiluvatko pallit. Toimittaja haluaa olla kriittinen ja kysyy, heiluvatko ne edelleen. Saarela osoittaa mielen köyhyyttä kimittämällä eunukin äänellä: ”Mitkä pallit?”.
Tapani huvittaa itseään piirtelemällä tällä välin hänelle tyypillisiä tuhmia kuvia toimittajan lehtiöön. Hän erikoistuu mm. miehiin, joilla on silmien asemasta raskaasti roikkuvat rinnat. Pojat ovat poikia. Organin pojat eivät ole niitä poikia, mutta ovat sitäkin estottomammin poikia ryppyjä vieroksuvine ja lapsenmielisen innostuneine tapoineen.
Vantaalainen JSS-Band soittaa settinsä, monen sorttista jopa hajanaisuuteen saakka, mutta tepsivää ja ennen kaikkea kekseliästä rockia.
Koittaa Organin vuoro. Pormestarin ravintolapäällikkö diggaa Bachista ja oluesta ja on muutenkin mukava mies. Hän suhtautuu ymmärryksellä hommaan ja antaa pimentää salin sekä vetää liukuovet kassan edessä lähes kokonaan kiinni. Näin myös diashow pääsee oikeuksiinsa.
Aloitus on kankea. Sounditsekkiä ei ehditty tehdä, ja kestää jonkin aikaa ennen kuin soittimet ja laulut ovat balanssissa ja että soittajat kuulevat toisensa ja oman laulunsa, mutta viat on pian korjatut. Kun Zyrgo-rytmit tulevat nauhalta, on musiikin pohja tietenkin kahlehdittu, mutta kokonaisuus ei silti kuulosta jäykältä tai koneelliselta. Pekka innostuu improvisoimaan ja esittää erinäisiä hurjia loikkia Portasound kaulassa roikkuen. Synttypop on rajaton riemu!
Diashow tukee musiikkia välillä oivallisesti, mutta toisissa biiseissä sen merkitys jää näennäiseksi. Kiireellä on tietenkin näppinsä pelissä, esitystä ei ehditty valmistaa kaikin puolin tyydyttäväksi. Mutta kuitenkin, yhteisvaikutus on nautittava. Ei mitään Düsseldorfin neon-painajaisia, vaan hauskaa musisointia vaikka Regina Linnanheimon silmistä!
Tajusin yhtäkkiä ympärilleni laskeutuneen pimeyden, joka aiheutui tuhansien ja taas tuhansien kärpästen laskeutumisesta takaa päällemme. Kiskoin laseja päältäni ja sytyttelin valoja, mutta mikään ei auttanut. Stepen videokameran tavoitti kärpäset ja välitti ne monitoriin yhtyeen taakse.
Organin pojat huomasivat, mistä oli kyse, keskeyttivät soittamisen ja alkoivat metsästää kärpäsiä. Aina välillä he onnistuivat tappamaan jonkun käsiinsä, mutta niitä tuli vain lisää ja lisää. Surina täytti koko salin, mutta yleisö vaan istui perseillään luullessaan moisten äänien tulevan syntetisoijista. Quelle erreur!
Mutta yhtäkkiä kärpäset häipyivät ja ääni lakkasi. Tapoimme vielä viimeisiä, mikä sai yleisön luulemaan, että taputimme yhtyeelle, ja niin monet yhtyivät clap-clapiin. Tietysti takahuoneeseen paennut yhtye rohkaistui tästä, ja tuli takaisin lavalle soittaakseen vielä Paajasen klassikon ”Kundi meikkaa”. Organin versio on hieno, mutta todellakin turhan verkkainen tempoltaan. Tapani, eikö mankassasi olekaan vielä portaatonta nopeudensäätöä? Iloisen kertosäkeen ja taputusten myötä katoamme maaliskuiseen yöhön.
Huhtikuinen torstai-ilta Merihaan futuristisessa maisemassa. Toimittaja siemailee hiljalleen olutta tölkistä, haastateltavat puolestaan kahvia, myöhemmin maistavat oluttakin. Keskellä huonetta pyörii mankka, joka saa tehtäväkseen taltioida levottomasti polveilevia puheita ja ahkeraan ilmoille ryöpsähtäviä kuoronaurahduksia.
Paljastuu, että syntetisoija on mielekkäämmällä tavalla ”vaikea” soitin kuin esimerkiksi kitara. Niinpä Pekka Tolonen on vastikään myynyt kitaransa. Tapani Lahtinen myi jo aiemmin toisen bassonsa. Mikko Saarela teki tempun vielä aikaisemmin.
Mikko myynyt basson? Sitä kutsuttiin yleisesti trippalaikaksi. Eppu-basistin destruktiiviset kliimaksit Townshend-henkisine instrumentin viskelyineen johtivat siihen, että G-kielen virityskoneisto läksi omille teilleen. Mikon soittoa se vain helpotti, kun oli yksi kieli vähemmän. Missäköhän, kenelläköhän tuo suomalaisen rockin historiaa tehnyt hylky nyt on? Onko ”käyrä edelleen deekiksellä”?
Argon käytti vielä kitaroita ja bassoa. Organinkin materiaalia tehdään toisinaan kielisoittimilla. Eroaako näillä instrumenteilla säveltäminen kuinka paljon toisistaan? Mikko ensin.
- No, en tiedä. Kyllä mun biiseistä tulee ihan samanlaisia.
Sepon kanssa on toisin.
- Kyllä sillä on huomattava ero. Jos mulla on tietyt fiilikset ja mä otan kitaran käteen, niin kyllä siitä tulee ihan erilainen juttu kuin syntyllä.
Entäs Pekka?
- No, mä olen taas kykenemätön säveltämään muualla kuin studiossa. Mun säveltämiseni on nykyisin ihan syntetisoijakeskeistä.
Mikko jatkaa vielä.
- Meillä on olemassa tietyt rytmit ja tietyt soundit, mitä käytetään, ja ne vaikuttavat aina.
Millaista sitten on käytännössä synttybändin työskenteleminen? Hysteeristä naurua. Paljastavaa.
- Se riippuu hyvin paljon biisistä, miettii Seppo. Ensin etsitään sopiva rumpukomppi… Joskus ei ole mitään valmista, kun lähdetään liikkeelle.
- Otetaan pari esimerkkiä, Mikko selventää. Esimerkiksi biisi ”Organ” syntyi sillä tavalla, että Pekka laittoi Zyrgosta tämän discokompin, joka oli itse asiassa jäänyt sinne edellisellä kerralla. Kun mä tulin treeniksiin, niin Seppo kehitteli siihen jotain, jonka päälle mä sitten tein sen piuu-pouun… ja Pekka puolestaan teki sen papata-papata-papata -sammakon.
Seppo tapaili sitten melodianpoikasta, jolloin Mikko kaivoi muististaan ideanpoikasiaan ja riimejä – hän hautoo niitä usein aikansa – ja tekaisi tekstin. Tehtiin raakile nauha, jonka Seppo vei kotiinsa, teki siihen lauluosuudet ja toi biisin sitten seuraaviin harjoituksiin.
- Toinen esimerkki on vaikkapa ”Regina”, selittää Seppo. Se oli siinä mielessä erikoinen, että Mikko oli tehnyt tekstin ja mä tein siitä kitaralla version, joka sitten sovitettiin uudelleen.
Loppujen lopuksi Organin LP:llä on kappaleita, joilla joku soittaa kaikki äänet. Seppo soittaa ”Reginan” yksin, Mikko nimikappaleen, Pekka puolestaan ”For Nextin”. Mutta onko sitten vaikeata sovittaa ja treenata näitä biisejä keikoille?
- No ei, kiistää Pekka. Ainoa ongelma keikoilla on Zyrgon kanssa ja meillä kaikilla sitten se, että joudumme hakemaan soundit.
- Laitteista se nyt on enemmän kiinni, Mikko selvittää. Jos meillä olisi samanlaiset kamat kuin Human Leaguella, että olisi kaksi Linniä, jotka olisivat valmiiksi ohjelmoituja ja rytmikoneita… Meillä on sellaiset köyhän miehen Kraftwerkin kamat. Terveisiä vaan Markku Fagerlundille!
Portasoundit ovat päälle tonnin vehkeitä, isommat syntyt ovat Organilla kahden-kolmen tonnin pintaan. Kiilto silmissä käydään himoitsemassa uusia kamoja.
- Ja kyllä täytyy sanoa, että Soundissa ei ole nykyisin mitään niin kiinnostavaa kuin uusien syntetisoijien mainokset!
- Uusia hienoja tulee markkinoille niin kauheeta vauhtia. Nyt on Linnistäkin tullut uusi halvempi ja kätsympi malli. Taskinen on nyt kai hankkimassa jotain isoa vehjettä…
Pekkakin päästää haaveilunsa valloilleen, minkä jälkeen selvittää tuota Zyrgoaan.
- Siinä on kuusi kappaletta erilaisia rumpujen ääniä tuottavia yksiköitä, bassorumpu, pari tomia, virveli, haitsu ja yksi symbaali. Niissä tehdään elektronisesti se ääni, ja sitten on tällainen logiikka, joka tuottaa pulsseja, ja nämä pulssit pystytään sitten kytkemään rump… (sensuroitu; teknisiä termejä ja muita voimasanoja viljellään, sylipainin ja rutistuvien tölkkien ääniä – kunnes rauha koittaa jälleen.)
Kun lähtee tekemään syntetisoijilla musiikkia, niin vaatiiko se missä määrin teknistä tietämystä, toimittaja kysyy lopulta etusormi mankan stop-nappulan päällä. Sen hän tuntee, koska se on punainen.
- Kyllä se nykyään rupeaa olemaan jokapojan kamaa, jokaisen tavoitettavissa, ilmoittaa Pekka. Mä olen oikeastaan ainoa koko bändissä, joka on varsinainen teknikko, muut taas osaavat soittaa näitä juttuja. Kyllä sen oppii, niin kuin näkee Mikosta.
Tälläkin on sana sanottavanaan.
- Niin, enhän minä tiedä teknisesti kaikkea, mitä siellä tapahtuu, mutta tiedätkö sinä esimerkiksi, mitä kitaran mikrofonissa tapahtuu?
Niinpä niin – vain päällisin puolin…
Syntetisoijiin liittyy tarpeettomia myyttejä. Yleinen tekninen tietämys ja jokaisen ulottuville yltävä kehitys stereoista, transistoriradioista, kasettimankoista, dekeistä nyt videoihin synnyttää aina uutta polvea, joka osaa ja vaatii aina vähän enemmän. Ja haastattelun tässä vaiheessa, kun Pätkiksen Disney-osuus oli nauhoitettu, seurattiin televisiosta jumalten sotaa Galacticasta, tosin ilman ääntä. Haastattelu ilman teeveeviihdettä? Ei kai!
- Syntetisoijahan on varsinainen jokapojan soitin, Mikko jatkaa vielä. Sellainen bändi kuin meillä on, senhän voi periaatteessa perustaa ihan kuka vaan. Tässä on paljon hyviä ja helppoja puolia. Jokainen bändi voi pysyä jo ekoissa treeneissään tempossa.
- Ja vireessä, Pekkakin jatkaa.
- Niin, kun Mikkokin oli ostanut koneen, niin ensin kokeeksi ilman mitään trikkauksia (hyvä on, Zyrgosta tulee pulssi, joka takaa tempon, tai jotain), niin se kuulosti hirveeltä, mutta sitten, kun pantiin trikkaukset päälle, niin – oooh!
Vielä viime vuosikymmenellä käytettiin syntetisoijia pitkälti niin, että otettiin vain yksi pitkä ja omituinen viuhuva ääni, jota sitten ällisteltiin. Usein synttyjä käytettiin kovin varovaisesti. Hillittyä soittamista arvostettiin, ”itseisarvollista” kritisoitiin.
- Ja onhan niitä edelleen, kymmeniä kosketinsoitinvirtuooseja, joilla on kauhea pino vehkeitä ja jotka sitten kurkottavat sinne ylimpään ja ottavat yhden piun, innostuu Mikko päivittelemään. Yksi ääni jostain kolmentoistatuhannen markan vehkeestä, jolla voisi korvata koko orkesterin!
Niinpä niin. Mutta kyllä soittaja ja soittimia vielä tarvitaan. Ja nyt näiltä tiimoilta, synttypopissa ollaan ehkä yllättävänkin kurinalaisia, jopa niin että oltaisiin kahlehdittuja tiettyihin muodollisiin, ehkäpä soinnillisiinkin ratkaisuihin. Mahdollisuuksiahan olisi paljon vapaampaankin, väljemmille väylille suuntautuvaan synttypoppiin.
Organit myöntelevät, mutta heidän mielestään kanavoitumista on lähes kaikessa muussakin musiikissa ja perinnettä tarvitaan ensin. Muutosta tapahtuu sitä mukaa, kun ihmisen korva tottuu erilaisiin soundeihin. Kaiketi aikanaan siirrytään synttypopista synttyproggikseen ja niin edelleen – synttypunkrockiin?
Toimittaja ajattelee vaivihkaista perinteisen tonaalisuuden ja rytmiikan rajojen koettelemista popin puitteissa. Organ puolestaan pyrkii vastaisuudessa laajentamaan ilmettään polyfonian suunnilla. Nykyisillä kamoilla ollaan päästy aikamoiseen optimiin; juurikaan parempaan ei näillä välineillä enää yllä.
Yhtenä houkuttelevana ideana pitää Pekka sitä, että rytmiin saisi tietyillä lisävirityksillä samanlaista satunnaista elävyyttä, mitä on elävässä musiikissa. Tempo voisi vaikkapa kiihtyä aina B-osassa ja komppiin saattaisi tulla satunnaisia fillejä, mikä tietyllä tapaa inhimillistäisi musiikkia.
V niin kuin väärennös? Mahdollisuuksia kyllä riittää. Organillakin on sitä paitsi arkistoissaan myös ”epäkaupallisia” nauhoituksia. Ja siitä johtuukin mieleen, onko synttypopissa mukana jotain massasieluista, onko touhuissanne jonkinmoista muotia mukana? Mikon vastaus on häpeilemätön.
- Totta kai!
Mutta toisaalta, toistaiseksi Organ on maassamme yksinäinen pioneeri. Joku Stressi on vähän eri linjoilla, mutta mitä vielä nouseekaan kellareista?
Ja kaiken lisäksi Pekka innostuu vielä puhumaan hyvän musiikin tanssittavuudesta, vaikka nämä jätkät kaikkein viimeisiksi harrastavat moista ruumiinkulttuuria, Mikkoa ja ehkä Seppoa lukuun ottamatta. Vaan eivätpä tanssi kaikki siitä kirjoittavat rocktoimittajatkaan. Mikko innostuu myös aiheesta.
- On siinä oma ideansa tehdä jotain, ihan vaikkapa discopohjalta. Kun nyt ajattelee, mitä joku runkkari ajattelee, että kauhea meininki, kaikki on paskaa, mikä soi discossa. Ja, kun muistaa, että disco on paikka, jossa soitetaan eniten levyjä maailmassa, miksi jättää omat levyt sen ulkopuolelle. Siksi toiseksi discomusiikki on aika hyvää! Ja puolet ”Kärpästen juhlasta” on ihan sitä samaa discojytistelyä…
Tästä onkin keskustelun helppo luisua teksteihin. Mikko ei paljoa välitä niitä puida.
- Se vituttaa joskus, kun tekee hyvän biisin ja kaikki vaan puhuvat tekstistä!
Mutta Saarela ei olisi Saarela, ellei hän väläyttäisi tälläkin saralla muutamaan otteeseen. Albumilla on monta hyvää biisiä – ja tekstiä. ”Kaavakekauhu” on lyriikassaan kerrassaan herkullinen byrokratian kuvaus, eläinkokeiden tarpeettomasta julmuudesta peistä taittava ”Kani kertoo” hienoine melodioineen on vaikuttava biisi, samaten näistä poiketen vaivihkaa avautuva ”Kolme pennin kymmenystä”, joka käsittelee tietenkin suhtautumistamme kehitysmaihin. Ja nyt, kun olemme oppineet lausumaan ”delirium tremens”, on vuorossa ”kwashiorkor”. Moisen puutostaudin tunteminen edes nimeltä kuuluu Mikon mielestä yleissivistykseen. Entäpä, jos hieman miettisimme?
Ja tietenkin levyllä on tuo reipas synttybillypala ”Aknebobbin”, joka – mahdollisesti – huojentaa jonkun – mahdollisesti – huolestuneen nuoren omaatuntoa, mitä tulee masturboinnin luonnollisuuteen. Jos biisi tämän tekee, niin hyvä. Sitä paitsi se on hauska, kuten albumin vauhdikas avausbiisi. Soitetaankohan näitä discoissa?
”Aknebobbinin” voisi muuten joku Mantsan lastensuojelusäätiökin hiffata. Mitalin paikka, uh? Mutta tuskin vain. Ja kuka niitä tekstejä kuuntelee ja mitä niillä on merkitystä. Ne, jotka kuuntelevat, ovat jo selvittäneet nämä asiat itselleen – vai ovatko? Joka tapauksessa yleinen teksteihin suhtautuminen tuppaa kismittämään Mikkoa.
- Sanoitukset pyörivät meillä ihan täysin Pelle-Ismo -akselilla. Monia haukutaan siitä, että tehdään kauheata Pelle-apinointia tai Ismo-apinointia, mutta sitten, kun tekee jotain todella omaperäistä juttua, niin sitä ei kumminkaan hyväksytä – tai edes yritetä ymmärtää!
Niin siis Mikko, mielipiteitä on monia. Joka tapauksessa Organ soittaa tuoretta ja persoonallista poppia. Monet rockmuusikot ynnä muut eivät ole pitäneet siitä, mutta sehän on vain hyvä merkki. Now it’s up to you. Ä-hyh!
Kiitokset: Kalle Karvanen.
Mikko Saarela (16.1. 1958 - 11.1. 2019)
Seppo Parkkinen (18.4. 1957 - 15.1. 2021)
Pekka Tolonen (3.6. 1957 - 12.6. 2024)
Kommentit
Lähetä kommentti