Älä muistele pahalla, Marokon kauhu
Aarne Juutilaisesta eli Marokon kauhusta (1904 - 1976) tuli minulle tuttu hahmo, kun tein tämän elämästä ja vaiheista vuosina 2018-23 draamadokumenttia, joka pohjautui Seppo Porvalin kirjoittamaan lavamonologiin. Sitä täydensin omalta osaltani muulla elämäkerrallisella aineistolla Juutilaisesta. En oman maailmankuvani pohjaltakaan ollut aikaisemmin mieltänyt itseäni miksikään sotahistorioiden varsinaiseksi kohdeyleisöksi, mutta mitä enemmän luin ja perehdyin Marokon kauhuun, sitä enemmän minua alkoi kiehtoa hahmon äkkiväärä ristiriitaisuus ja juuri ne ainekset, joista legendat ja myytit on tehty. Oli niillä sitten tekemistä todelllisuuden kanssa tai ei.
Lähteinä käytin itse Aarne Juutilaista, Kollaan taisteluita ja yleensä talvisotaa koskevaa kirjallisuutta ja lehtiartikkeleita. Sen lisäksi etsin tietoa netistä, josta löytyi arkistoituna myös vanhoja sanoma- ja aikakauslehtiä. Näistä irtosi irrallisia mutta tärkeitä tiedonmurusia kuten esimerkiksi Sortavalan suojeluskunnan Idän Vartio -lehdestä, jonka vanhoja numeroita 1910- ja 20-lukujen taitteesta on selattavissa Finna-palvelun kautta. Sieltä löysin Aarne Juutilaisen palvelusajasta myös sellaista tietoa (kuten että Juutilainen sai suojeluskunnassa arvonalennuksen ”sopimattoman käytöksen” vuoksi), jota ei ollut tähänastisessa Marokon kauhua käsittelevässä kirjallisuudessa ja artikkeleissa mielestäni käsitelty ollenkaan.
Dokumentin syntyvaiheissa pohdittiin paljon, pitäisikö käsitellä Juutilaisen hahmon ohella myös niitä historiallisia taustoja Suomessa, jota vasten Marokon kauhun henkilöä ja tämän toimintaa olisi ehkä helpompi ymmärtää. Myös mieskuvan tutkiminen Marokon kauhun kautta oli yksi ideoita, joita luonnosvaiheessa pohdittiin. Loppujen lopuksi dokumentissa päätettiin keskittyä vain Aarne Juutilaiseen ja jättää historiaa ynnä muuta koskeva pohdinta pois, mutta tässä tekstissä myös tuo materiaali on mukana.
Lavamonologissa, joka taltioitiin Kokkolan Ykspihlajassa dokumenttiin, pääosaa esitti näyttelijä Pauli Poranen. Hän työskenteli tuolloin näyttelijäntyön opettajana Voionmaan koulutuskeskuksessa, jossa opiskelin elokuvantekoa. Dokumenttielokuva syntyi Porasen aloitteesta, ja olin itse alusta lähtien mukana sen työryhmässä dokumenttimateriaalin käsikirjoittajana, leikkaajana ja ohjaajana. Toiseksi ohjaajaksi merkittiin Kimmo Lavaste, joka ohjasi elokuvassa käytetyn alkuperäisen lavamonologin.
Dokumentin synnystä
Itse dokumenttielokuvasta voi kertoa sen verran, että sitä tehtiin yrityksen ja erehdyksen kautta. Kaikkiaan tekoprosessi kesti loppuvuodesta 2018 maaliskuuhun 2024, jolloin dokumentti tuli levitykseen. Välillä projekti oli pitkään jäissä, mm. koronan vuoksi. Ohjausvastuu oli jossain vaiheessa parilla muullakin ihmisellä. Lopussa minä yksin olin jäljellä alkuperäisestä opiskelijatyöryhmästä. Paitsi ihmisiä, myös kaikenlaisia ideoita palloteltiin edes taas, eli mitä dokumentissa pitäisi olla varsinaisen lavamonologin ohella, ja niitä osittain myös ehdittiin filmata. Nyt kai voi sanoa, että ylipäätään ei ollut kovin selkeää näkemystä kokonaisuudesta. Tarkoittaen siis muuta materiaalia lavamonologin ulkopuolella.
Jälkeenpäin voi myös sanoa, että jonkinlainen tiukka tuottajan (ja kokonaiskäsikirjoituksellinen) ote hankkeeseen olisi pitänyt ottaa ensi alkuun, mutta ilmeisesti oman oppilaitoksemme puitteissa, jossa tehdään paljon muitakin projekteja opiskelijoiden kanssa ja on koko ajan myös erilaista hallinnollista vääntöä yms., tämä oli haastavaa.
Eli syyllisten etsimisen sijasta voi sanoa, että kaikilla oli vain liikaa muita asioita, jotka veivät huomiota pois projektista. Ja minäkin olin siinä sitten usein hieman pihalla omasta roolistani kokonaisuudessa. Kommunikaation puutetta tuntui myös monesti olevan itseni ja koulumme AV-linjan ihmisten välillä. Tämä kaikki luultavasti ilmeni sitten itse raakamateriaalissa, jota piti lopulta raakata paljon pois. Joten voi hyvinkin väittää, että Marokon kauhua ei ehkä olisi valmistunut ilman Keski-Pohjanmaan koulutusyhtymän (Kpedu) ja tähän liittyvän Mediakeskus Limen tuloa mukaan alkuvuodesta 2023. Mutta valmistuipa kuitenkin. Talvisodan hengessä, koska vaikeuksista huolimatta ei luovutettu.
Varsinainen ensi-ilta oli heinäkuussa 2023 Kokkolassa Ykspihlajan Kahvila Sahassa. Siellä esitettiin elokuvan 100-minuuttinen raakaversio, jossa myös äänityöt olivat kesken. Seuraavana syksynä leikkasin elokuvasta lopullisen 52 minuutin version Kpedun Markku Riipin konsultoimana.
Draamadokumentti Marokon kauhu - Dokumenttielokuva suomalaisesta taistelijasta tuli lopulta maaliskuussa 2024 VL Median nettilevitykseen. Käsikirjoituksen pohjaksi kokosin ja kirjoitin alla olevan tekstin, jota olen jonkin verran myöhemmin täydentänyt.
Aatehistoriaa
Varoituksen sana: tämä teksti ei ole ainoastaan Aarne Juutilaisesta tai Suomen sotien historiasta. Se on eräänlainen luonnosmainen yritelmä hahmottaa myös Juutilaisen vuosisadan ajankuvaa, sellaista jota myös aatehistoriaksi on kutsuttu. Mitään poliittisia tarkoitusperiä tai pyrkimyksiä tällä tekstillä ei ole (kaikkien poliittisten tulkintojen ongelma on, että niissä on oikeastaan jo vastaus valmiina kysymyksiin, joita ne, ainakin näennäisesti, esittävät).
Sodat eivät tapahdu muusta maailmasta irrallaan. Jos niitä haluaa ymmärtää, on myös ymmärrettävä niiden aikakautta ja koko sitä henkistä ilmapiiriä, jossa elettiin. Sodissa on yleensä kyse erilaisista nationalistisista pyrkimyksistä, kunniakysymyksistä, laajentumishalusta tai itsesuojelusta sekä taloudellisista päämääristä. Sotien jälkeen kysellään, oliko koko touhussa mitään järkeä ja voisiko jatkossa elää jollain toisella tavalla. Jälleenrakennuskausi on myös henkinen. Pasifismin aalto seuraa sotia. Kunnes kierre alkaa taas uudestaan.
Aarne Juutilainen on edelleen paljolti mysteeri. Vaikka Marokon kauhun sotilasura pääpiirteittäin tunnetaan, tämän elämässä on paljon sellaista, joka on jäänyt pimentoon. Erilaisia tarinoita ja huhuja Aarne Juutilaisen vaiheista tosin liikkuu – ei tarvitse kuin selata erilaisia keskustelupalstoja niitä löytääkseen – mutta kuinka fiksua niitä on tekstissä toistaa, se onkin eri asia.
1800-luku ja kansallishengen nousu
Suomalainen kansallishenki alkoi herätä 1800-luvulla. Yhtenä innoittajana tässä oli mannermainen romantiikan henki, joka ilmeni muun muassa taiteessa ja kirjallisuudessa. Suomenkieli oli nostattanut jo 1700-luvulla Henrik Gabriel Porthanin kaltaisten ajattelijoiden mielenkiinnon. Useimmat näistä puhuivat ruotsia äidinkielenään ja osasivat suomea korkeintaan auttavasti. J.V. Snellman kuului suomalaisuuspoliitikkojen joukkoon. Elias Lönnrot kokosi kansalliseepos Kalevalan runonkeruuretkillään Vienan Karjalaan. Suomeksi kirjoittanutta Seitsemän veljeksen ja Nummisuutarien luojaa Aleksis Kiveä (alun perin Stenvall) parjattiin omana aikanaan, mutta häntä pidetään kotimaisen kirjallisuuden isänä.
Johan Ludvig Runeberg ja Vänrikki Stoolin miesihanne
Runoilija Johan Ludvig Runeberg kirjoitti ruotsiksi Maamme-laulun ja vuosina 1848-60 julkaistun Vänrikki Stoolin tarinat, Suomen sotaan 1808-09 sijoittuvan sankarirunoelman, jossa tulevien koululaissukupolvien tutuiksi tulivat Sven Tuuva (alkukielellä Sven Dufva), Döbeln, Lotta Svärd ja monet muut. Ensimmäinen suomennos oli ilmestynyt vuosina 1866-77, Paavo Cajanderin käännös vuonna 1889. 1900-luvun alussa kirja oli pakollista oppimateriaalia, joka piti osata ulkoa kannesta kanteen, joten myös kouluikäinen Aarne Juutilainen luki sitä ja imi vaikutteita.
”Antiikin miesten valtiosta lähtien miehisen sankaruuden osoittamisen paikka on ollut taistelu. Latinan kielen 'virtus' on tullut merkitsemään moraalista pyrkimystä hyvään, mutta alun perin se on merkinnyt hyvää taistelijaa. Antiikin sankarirunous, kehotuslaulut sotureille, on eräs Runebergin Vänrikkien esikuva.
Mies on sodassa syntynyt. Se kulttuuriperintö, joka on punoutunut miehen ruumiiseen, mielikuviin ja tahtoon on testosteroniin liitetty sotaisuus. Tämä on myös nykyaikaisen miehen taustaa -- sitä ei voi noin vain hylätä. Silloin mies rakentaa minäkuvansa kaunistelun varaan, ja vanhat erehdykset toistuvat. Niin kauan vanhat urhot ja soturit nousevat miesten teoissa uudestaan ja uudestaan esille. Ihmisen lähtökohta on negatiivinen, miehellä se on sotaisuus -- ja ehkä siltä kannalta Vänrikit voitaisiin lukea nykyään.
Keskiaikaisessa ritari-ihanteessa toistui sama peruskuvio: sankaruus etsii toteutumistaan. Ritariromaanien sankarit vaeltelevat metsissä, tavatakseen neidon jonka kunniaa voisivat puolustaa taistelemalla. He etsivät taistelua ja kutsumustaan -- voittajat käsittivät itsensä sankaruuteen valituiksi.
Herooisuus oli tärkeää tällaiselle esihistorialliselle ja myyttiselle aikakaudelle. Moraalisia ongelmia ei taistelijalla ollut tällaisena myyttisenä sankariaikana. Sankarin teot ja ajattelu olivat samaa, ja vielä sopusoinnussa yhteisönsä arvojen ja aikakauden luonteen kanssa. Tällaiselle sankarille ei ollut mitään pakkoa hänen itsensä ulkopuolella. Sankarin teot perustuvat sisäistettyyn miehuullisuuteen.
Hegel kutsui nykyaikaa proosalliseksi ajaksi, erotuksena herooisesta ajasta. Nykyaikana sankaruus on menettänyt merkityksensä. Nyt myyttisen ajan tapaisen toiminnan siirtäminen nykyaikaan johtaa järjettömään toimintaan. Vapaasta kamppailusta, jossa sankari toteutui, on jäljellä vain poikkeusyksilön voimaton ja traaginen uhma todellisuutta vastaan.
Romantiikka nosti sankarillisen 'heeroksen' esille uudella tavalla 1800-luvun alussa. Sankaruuden idea tuli saksalaisessa romantiikassa keskeiseksi aiheeksi. Romantiikalle sankari merkitsi nimenomaan vapaan yksilön ideaa joka puolustaa samalla yhteisöä. Sankariyksilö toteuttaa itseään yhteisön hyväksi.
Runeberg otti Vänrikki Stoolin tarinoiden aiheeksi historialliseen aikaan kuuluvan Suomen sodan tapahtumat. Hän kuvasi sen kautta sankareita myyttisen ajan keinoin. On sanottu, että kansalliskiihkoinen nationalismi perustuu juuri tällaiselle harhalle; todellisuus ja myyttiset sankarit sekoitetaan.
Romanttisen sankari-ajatuksen mukaan myös itse taistelussa on vastakkain tasaväkiset soturit. Taistelun hetki, johon kiteytyy koko elämä, nähtiin tilana, jossa mies kokee aidoimmin oman olemassaolonsa. Kuolemaa vasten. Kaikki aistit äärimmäisen valppaina, aggressiivisena.
1900-luvulla Saksan fasismi merkitsi pyrkimystä palauttaa myyttinen herooisuus ja kääntää proosallinen aikakausi uuteen suuntaan. Siihen katastrofiin huipentui eräs romantiikasta juontuva piirre -- sama piirre jota Runeberg edusti Suomessa. Kyvyttömyys nähdä myytin ja todellisuuden ero johtaa realiteettien tajun menettämiseen.
Tapahtumisen kaaos sodassa on kuvaamatonta. Se on ymmärryksen rajat murskaava kaaos, sen runollinen kuvaaminen on kammottavaa. Runebergilla on Sotavanhus-runossa asetelma, jossa vanhus pukeutuu juhla-asuun ja tulee katselemaan taistelua. Hän huutaa kehotushuutoja sotilaille -- molemmat puolet varovat visusti ampumasta tätä. Asetelmassa voisi nähdä myyttisen ja proosallisen ajan eron. Vanha viisas näkee myyttisiä tapahtumia, eli hourailee jotain, jolla ei ole enää mitään tekemistä hänen edessään verilöylyssä kuolevien nuorukaisten kanssa. Runo päättyy kuvaan, jossa vanhus näkee sotilaissa muinaisia heeroksia:
ei koskaan nähnyt
hän työtä jalompaa.
Viel osatahan voittaa,
Oi, kiitos, Jumala !
Viel elää isäin henki,
On Suomes urhoja.”
(Lähde: Risto Niemi-Pynttäri, 2012.)
1900-luku alkaa
1800-loppua kohti oltiin siirrytty sortokauteen. Suomen suuriruhtinas ja Venäjän keisari Nikolai II oli allekirjoittanut 15.2. 1899 Helmikuun manifestin, joka aiheutti Suomessa voimakasta vastustusta. Venäläistämishenki oli vahva. Fennomaanit eli suomalaiset kansallisuusintoilijat vastasivat tähän omilla toimillaan. Eetu Iston maalaus Hyökkäys kiteyttää ajan hengen. Euroopasta levinnyt jugendtyyli maalaustaiteesta arkkitehtuuriin sai Suomessa kansallisromanttisia piirteitä. Akseli Gallen-Kallelan taide otti vaikutteita Kalevalasta. Venäjällä alkoi kyteä vallankumousaate, joka vielä kaataisi tsaarin hallinnon.
Samaan aikaan suomalaiset aktivistit järjestäytyivät. Näihin kuului Eugen Schauman, joka kesäkuussa 1904 ampui sorron symbolina pidetyn kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikovin, sen jälkeen itsensä.
Aarne Juutilainen syntyy
Lokakuun 18. päivänä 1904 syntyi rautatievirkailija Tuomas Juutilaiselle (1877 - 1946) ja tämän Helmi Sofia -vaimolle (s. 1883, os. Kauppinen) Sortavalassa, silloisessa Suomen suurruhtinaskunnassa, vanhimpana lapsena poika joka sai kasteessa nimen Aarne Edward Juutilainen. Aarnelle syntyi 16. marraskuuta 1910 veli Veikko Olavi, joka kuoli vain yhdeksänvuotiaana vuonna 1920.
Kolmas veli, tuleva lentäjä-ässä ja Mannerheim-ristin ritari Eino Ilmari Juutilainen (joka tunnettiin myöhemmin lempinimellä ”Illu”), syntyi 21. helmikuuta 1914. Perheen iltatähtenä veljeksille syntyi sisar, Siiri Juutilainen, vuonna 1921. Lisäksi yksi Juutilaisten lapsista, nimi ja sukupuoli ei tiedossa, oli syntynyt kuolleena vuonna 1909 (kts. alempana).
Juutilaisen perheen vaiheista löytyy verkossa julkaistuista vanhoista sanomalehdistä muutama kiinnostava (joskin kaikkiaan hieman eriskummallinen) hajamerkintä. (Tekstien kirjoitusasu on aikakauden mukainen.)
Ensimmäinen on julkaistu Sortavalassa ilmestyneen lehden Juna – Rautatieläisten ammatillinen ja yhteiskunnallinen äänenkannattaja numerossa 26/1907 (11.7. 1907). Kirjoittaja on nimimerkki ”Salon-Kaiku”:
”Havaintoja Karjalasta” (katkelma)
”Sortavala on vielä nykyään oikea virkamahdin luvattu maa. Asemapäällikkö hallitsee täydellisellä itsevallalla ja suurin osa miehistöstä on nöyriä selkärangattomia matelijoita, joka menee raukkamaisuuteen asti. He pelkäävät omaa varjoaankin. Osa heistä on hihulia, mutta he, samoin kun muutkin uskovaisuuden naamarilla esiintyjät, ovat kokonaan unhottaneet kristillisyyden perusohjeet lähimäisen rakkaudesta, vai onkohan näiden jesuittain mielestä toisten toveriensa päälle kielitteleminen ja valheelliset parjaukset Kristuksen opin mukaiset. Että virkakunta hellien huolehtii kätyreistään, niin sitä osottaa seuraava asemamies Tuomas Juutilaisen asia. Paikkakunnalla ilmestyvä Rajavahti-niminen sanomalehti sisälsi 29 p:nä 5 kt. N:o 59 seuraavan uutisen: »Näpistelemisestä vangittu. Täkäläisellä rautatienasemalla palvelevan juoksupojan, Sinkkosen, pidätti poliisi eilen epäluulon alaisena rautatieasemalta kadonneiden tavaroiden, kahvin, appelsiinien y. m. varastamisesta. Pidetyssä poliisitutkinnossa onkin poikanen, joka on vasta 17-vuotias, tunnustanut tekonsa.
Epäiltynä osallisuudesta rikokseen on myöskin hänen velipuolensa asemamies Juutilainen toistaiseksi pidätetty. Syytetty sanoi mainitun Juutilaisen vaimoineen tienneen hänen teoistaan, vieläpä osaksi yllyttäneenkin siihen. Muiden rautatiellä palvelevien henkilöiden sanoi olevan aivan syyttömiä ja kaikesta tietämättömiä, päin vastoin vakuutti heidän häntä aina neuvoneen hyvään. Sittemmin kun asia oli käsitelty Maistraatissa oli mainitussa lehdessä N:o 62 julaistu päätös, jonka mukaan tuomittiin Pekka Pekanpoika Sinkkonen Jaakkiman Rukolan kylästä sekä asemamies Tuomas Juutilainen ja hänen vaimonsa Helmi Sofia Sortavalan Kymölästä, ensinmainitun anastuksesta täkäläisestä rautatien tavaratoimistosta, R. L. 28 luvun 1 §:n kohdan mukaan, huomioon ottaen että vastaaja on alaikäinen, 2 kuukauden vankeusrangaistukseen sekä 1v. yli rangaistusajan todistajaksi kelpaamattomaksi; sekä puolisojen Juutilaisten, joiden luona Sinkkonen asui ja joka oli Juutilaisen puoliveli, kummankin 100 mark. sakkoihin siitä, että heillä on ollut täysi syy epäillä Sinkkosen tuomain tavarain olleen laittomasti hankittuja.
Tuomas ja Helmi Juutilainen ilmoittivat tyytymättömyyttä päätökseen.
Niinkuin edellä olevasta näkyy on oikeudessa jäänyt Juutilainen epäilyksen alaiseksi niin paljon että sakoitettiin.
Mutta mitä on tehnyt rautatien viranomaiset asiassa? Juutilainen hoitaa virkaansa kuten ennenkin nauttien kätyrimäisyydestään virkakunnan suosiota. Kuuluu uhanneen: jos hänet pannaan rautatieltä pois niin 8 muita seuraa mukana. Tämä antaa aihetta epäilemään koko rosvokoplan olemassa olevan, mutta sittenkään ei herrat rupea tarkemmin ottamaan suosikkiensa teoista selvää. Viipurissa pantiin karamellien näpistelystä miehiä pois, vaikka oli niin vähäinen asia, ettei voitu oikeudellista kannetta nostaa. Asemapiirin sisällä olevat nurmet y. m. alueet on asemapäällikkö nimittänyt oman omistusoikeutensa alaisiksi, kieltäen toisilta yksin perunamaankin. Palveliakunnassa olisi senlaisia, joilla on suuret perheet, joiden elatusavuksi olisi kyllä tarpeen, jos asuntonsa lähistöllä saisivat vähän perunoita kasvattaa, samoin jos akkunansa alta edes saisivat heinät tehdä lehmälleen, jota vastoin asemapäälliköllä on paljon suuremmat tulot ja hän ei itse tarvitse näistä nurmista tehtyjä heiniä kuin ei ole lehmää, vaan myypi ne useinkin ulkopuolella asuville. Yhtä ja toista olisi muutakin kerrottavana tästä vanhollisesta pimeyden pesästä vaan jätän tällä kertaa. Toivottavaa kuitenkin on, että kerran herää näissäkin oman arvon ja ihmisyyden tuntemus ja rupeavat niiden hyväksi toimimaan. Niille viidelle, jotka kohtalo on valinnut Sortavalaan uran aukasiaksi sanon lopuksi, tehkää tarmolla työtä, vaikka näyttäisi toivottomallekin. Tulevaisuus kuitenkin kuuluu meille.”
Toinen merkintä on Laatokka-lehden numerosta 45/1909 (ilmestynyt 27.4. 1909):
”Lapsi kuollut ja pidetty hautaamatta.”
”Asemamies Juutilaisen vaimo synnytti tässä pari kuukautta takaperin kuolleen lapsen. Juutilainen, joka asuu Pekka Poutiaisen talossa Genetzin kaupunginosassa, jätti lapsen hautaamatta. Ruumis pantiin kyllä kirstuun, mutta kirstu jätettiin porstuan perälle makaamaan. Kaksi kuukautta on siitä jo kulunut. Lapsen ruumis on alkanut pahoin mädätä, levittäen ilkeää löyhkää koko kylään. Poliisille on asiasta ilmotettu vasta eilen, kun ruumiin löyhkä alkoi tulla aivan sietämättömästi kylässä. Onpa perin merkillinen juttu, jonkalaista ei enää odottaisi tapahtuvan meidän aikoinamme.”
Kolmas merkintä on Laatokka-lehden numerosta 113/1923 (ilmestynyt 9.10. 1923):
”Lapsi pudonnut toisen kerroksen akkunasta maahan.”
”Eilen illalla klo 5 oli jarrumies Juutilaisen kahden vuoden ikäinen tyttö Siiri saanut huomaamatta akkunan auki kotonaan rautatiekasarmin 2 kerroksesta ja kurkottaessaan siitä putosi päälleen maahan. Tyttönen sai ankaran täräyksen. Ensi avun antoi tri Huttunen. Tyttösen tila on arveluttavan vakava.”
Sortavala
Juutilaisten kotikaupunkia Sortavalaa pidettiin Laatokan Karjalan henkisenä keskuksena. Kun Suomen alueesta oli tullut osa Venäjää Haminan rauhassa 1809, Sortavala liitettiin vuonna 1812 muun Vanhan Suomen mukana Suomen suuriruhtinaskuntaan osaksi Viipurin lääniä. Rautatieyhteys Sortavalasta Viipuriin oli rakennettu vuonna 1893. Sortavala kehittyi 1800-luvun loppupuolelta 1930-luvulle tultaessa merkittävä koulu- ja kulttuurikaupunki. Sortavalan alueen uskonnollista merkitystä vahvisti Laatokan saaressa noin 40 kilometriä etelään sijaitseva Valamon vanha luostari. Sortavala oli myös kokoonsa nähden merkittävä teollisuuskeskus omine sisävesisatamineen.
Ensimmäinen maailmansota, Venäjän vallankumous ja Suomen kansalaissota
Ensimmäinen maailmansota oli syttynyt Euroopassa vuonna 1914 sen jälkeen, kun Gavrilo Princip oli surmannut Sarajevossa Itävallan arkkiherttua Franz Ferdinandin. Venäjä joutui mukaan ja sotatoimet sitoivat myös maan keisarillista armeijaa. Bolshevikkien johtaja Vladimir Iljitsh Lenin näki tilaisuutensa tulleen ja alkoi joukkoineen nostattaa vallankumousta, joka toteutui marraskuussa 1917. Nimitys ”Lokakuun vallankumous” tulee siitä, että Venäjällä noudatettiin tässä vaiheessa vielä juliaanista kalenteria eli ”vanhaa lukua”, joka vaihdettiin muualla 1500 - 1700-luvuilla vakiintuneeseen gregoriaaniseen ajanlaskutapaan vallankumouksen jälkeen. Tsaari kukistettiin ja valta vaihtui Venäjällä. Saman vuoden joulukuussa itsenäistyi Suomi.
Vallankumous oli nostattanut pintaan tyytymättömyyden tunteita Suomessakin ja seuraavana keväänä punakaartit nousivat kapinaan. Alkoi sisällissota, joka jäi historiaan nimillä kansalaissota, vapaussota, veljessota tai punakapina.
Koululainen Aarne Juutilainen
Nuori Aarne Juutilainen näyttää olleen levoton rämäpää, jolle koulunkäynti ei maistunut. Kaikkiaan hän Juutilainen ehti käydä seitsemän luokkaa Sortavalan lyseota. Kansalaissodan aikoihin hän oli lyseon kolmasluokkalainen. Koulu oli lopettanut tavanomaisen toimintansa. Sen suojiin majoitettiin vapaaehtoisia ja aseisiin kutsuttuja, joita harjoitettiin ennen rintamalle lähettämistä. Sortavalan Seurahuoneella 13-vuotias Aarne täytteli muiden ikäistensä kanssa valkokaartin panosvöitä, mutta se ei riittänyt sotaseikkailuista uneksivalle pojalle.
Nyt on vaikea käsittää, että vuoden 1918 taisteluissa oli mukana alle 16-vuotiaitakin sotilaita, sekä valkoisten että punaisten puolella, mutta periaatteessa myös Aarne Juutilaisen ikäisen oli tuolloin mahdollista päästä sotimaan. Aikakauden käsityksissä lapsia kohdeltiin pieninä aikuisina, jotka saattoivat olla jo mukana työelämässä esimerkiksi käsityöläisammateissa tai tehdastyöläisinä. Etenkin köyhissä perheissä myös lasten oli tuotava osansa leivästä pöytään. Rintamalle pääsystä oli Aarnen silti turha uneksia ilman vanhempien allekirjoittamaa lupaa.
Aarne odotteli rautatieläisenä työskennellyttä Tuomas-isää kotiin, sillä äiti Helmi Sofia ei yksin halunnut tehdä päätöstä pojan päästämisestä tappelemaan. Aarne pyysi isältä lupaa, että voisi koulupoikana mennä vartioimaan jotain rauhallista siltaa, jotta tähän hommaan ei tarvitsisi haaskata täysi-ikäistä sotilasta, jolla olisi oikeaakin käyttöä rintamalla. Aarnen taka-ajatuksena oli kuitenkin hypätä mukaan johonkin ohikulkevaan sotilasjunaan ja päästä sillä rintamalle. Isältä lupa heltisikin, mutta Aarnen lähtöä edeltävänä ilta hänen äitinsä sai ankaria tuskia ja oli vietävä kiireesti sairaalaan. Isä oli jälleen matkatöissä, joten Aarnen oli jäätävä kotiin nuorempien sisarustensa vahdiksi. Aarne itki katkerasti suunnitelmiensa kariutumista ja varmaankin myös äidin sairautta, mutta se jäi hänen omien sanojensa mukaan viimeiseksi itkukseen.
Kansalaissota ja Venäjän vallankumous
Punaiset kukistettiin lopulta. Suomen sisällissota päättyi 15. toukokuuta 1918 ja seuraavana päivänä valkoinen kenraali Carl Gustaf Emil Mannerheim järjesti Helsingissä suuren voitonparaatin. Seurasi pitkä keskinäisen katkeruuden aika voittajien ja häviäjien välillä, vaikka ainakin muodolliseen kansalliseen sovintoon päästiin hyvinkin pian sodan päättymisen jälkeen, kun viimeiset henkiin jääneet punavangit vapautettiin vankileireiltä.
Sodan jälkeisinä vuosina nuori tasavalta haki edelleenkin paikkaansa. Neuvosto-Venäjällä riehui edelleenkin sisällissota. Tässä vaiheessa ei ollut vielä varmuutta, mikä lopulta vakiintuisi itänaapurin valtiomuodoksi.
Venäjälle helmikuun 1917 vallankumouksen jälkeen palannutta Lev Trotskia pidetään Työläisten ja talonpoikien punaisen armeijan eli puna-armeijan luojana (vuonna 1946 nimi muutettiin Neuvostoliiton asevoimiksi). Kansankomissaarien neuvosto oli antanut 28. tammikuuta 1918 puna-armeijan perustamismääräyksen. Se muodostettiin bolševikkien johtamien sotamiesneuvostojen punakaarteista. Trotski toimi sota- ja meriasiain komissaarina eli ministerinä elokuusta 1918 vuoteen 1925. Puna-armeija torjui helmikuussa 1918 Pihkovassa ja Narvassa Saksan joukkojen hyökkäykset Pietaria kohti.
Lev Trotski oli asettanut päämääräksi aseellisen vallankumouksen koko maailmassa. Trotskin sanojen mukaan "Eliitti ei luovu vapaaehtoisesti vallasta". Tästä käytettiin nimitystä sotakommunismi.
Heimosodat
Suomessa heräsi heimoaate, kun Vienan-Karjalan, Inkerinmaan ja muiden lähialueiden suomensukuisia kansoja lähdettiin tukemaan uhkaksi koettua bolshevismia vastaan. Myös Mannerheim oli kuuluisassa ”miekkatuppipuheessaan” vuonna 1918 viitannut tähän heimojen vapauttamiseen. Kirjailija Ilmari Kianto, Punaisen viivan tekijä, joka sisällissodan aikana oli halveksien kutsunut punaisia naissotilaita ”susinartuiksi”, osallistui näihin retkiin, jotka tapahtuivat vuosien 1918 ja 1922 välillä.
Aarne Juutilainen oli edelleen alaikäinen Aunuksen-retken alkaessa. Hinku päästä mukaan sotimaan oli taaskin vahva, mutta tämä jäi jälleen vain aikeeksi, kun värvääjät huomasivat Aarnen väärentäneen vanhempiensa allekirjoitukset suostumuspapereihin.
1920- ja 30-luvut: Nykyaikaa etsimässä ja aatteiden valtakamppailu
Suur-Suomi -aate alkoi elää. Tarton rauha 1920 oli virallisesti vakiinnuttanut valtakunnan rajat Laatokan Karjalaan ja Petsamoon, mikä ei kuitenkaan riittänyt kiihkeimmille aktivisteille. Suomensukuiset heimot oli tarkoitus yhdistää ja valtion rajat levittää Itä-Karjalaan ja Kuolan niemimaalle asti, puhuivatpa uskaliaimmat niiden venyttämisestä Uralille saakka.
Suomen kommunistinen puolue oli perustettu Moskovassa 29. elokuuta 1918. Perustajat olivat lähinnä kansalaissodan jälkeen Venäjälle jälkeen paenneita punaisia. SKP oli perustamisestaan lähtien kielletty Suomessa, ja monet sen johtajista oleskelivat suurelta osin Neuvostoliitossa. SKP kuitenkin rakensi 1920-luvun alussa Suomeen maanalaisen verkoston ja puolueella oli vaikutuksensa moniin julkisiin järjestöihin kuten Suomen sosialistiseen työväenpuolueeseen.
20-luvulla suomalaiskommunistit siirtyivät ns. kansanrintamataktiikkaan. Järjestämällä lakkoja satamissa ja tehtaissa yhteiskunta oli tarkoitus saada kaaokseen, minkä jälkeen kommunistipuolue olisi asettunut johtoon. Ensimmäisen maailmansodan jättämä tappion tunne hävinneiden keskuudessa oli nostattanut revanssihenkeä ja saanut monet kaipaamaan vahvaa johtajaa, joka hyvittäisi koetut vääryydet. Italiassa päätään alkoivat nostaa Benito Mussolinin johtamat fasistit ja keisarillisen Saksan jälkeisessä Weimarin tasavallassa Adolf Hitlerin kansallissosialistit.
Samaan aikaan, kun kirjailijoiden, runoilijoiden ja kuvataiteilijoiden Tulenkantajat-ryhmä halusi avata ikkunoita Eurooppaan jazzmusiikin, kaukomaiden eksotiikan ja koneromantiikan hengessä, kiihkonationalismi nosti päätään myös Suomessa.
Tulenkantajien ryhmästä etenkin kirjailija Olavi Paavolainen muodostaa mielenkiintoisen vertailukohdan Aarne Juutilaiselle. Keikarimaisena mielellään esiintynyt Paavolainen oli syntynyt suunnilleen samoihin aikoihin kuin Juutilainen ja myös Karjalassa, Kivennavalla, siinä missä Juutilainen oli kotoisin Sortavalasta.
Nuoreen Olavi Paavolaiseen oli niin ikään vaikuttanut aikakauden isänmaallinen eetos. Siinä missä Juutilainen pääsi toteuttamaan kaukokaipuutaan Marokossa muukalaislegioonan riveissä, Paavolainen matkusteli laajalti ja kirjoitti matkakertomuksiaan Pariisista, Etelä-Amerikasta, Natsi-Saksasta ja kommunistisesta Neuvostoliitosta.
Juutilaisen uran huipentuma olivat Kollaanjoen sankariteot, kun taas Paavolainen seurasi sotaa tiedotusupseerina ja kirjasi omat sotakokemuksensa ylös myöhemmin kiiteltyyn ja kiisteltyyn Synkkään yksinpuheluun. Myös molemmat sortuivat sodan jälkeen alkoholismiin, joskin Paavolainen, joka eli viimeiset vuotensa Radioteatterin johtajana, pysyi julkisuudessa verraten ”sisäsiistinä” hahmona.
Runoilijoista kansallismielisiä olivat ainakin Uuno Kailas (vuoden 1931 kuuluisa ja usein siteerattu runo Rajalla, joka alkaa sanoin ”Raja railona aukeaa…”) ja V.A. Koskenniemi, joka kirjoitti sanat paitsi tunnettuun Koulutie-runoon, myös Lippulauluun (”Siniristilippumme”). Koskenniemeen vaikutti voimakkaasti antiikin ajan helleeninen kulttuuri. Nämä olivat eläneet ulkoisten valloittajien kuten persialaisten jatkuvan uhkan alla, mikä selitti helleenien ajattelutapaa.
Ajanlaskua edeltäneen muinaisen Kreikan kaupunkivaltioista etenkin Spartan asukkaat tunnettiin armottomina ja väsymättöminä sotureina, joiden kouliminen taisteluihin aloitettiin jo pikkulapsina. Spartalaiset harjoittivat jo eräänlaista eugeniikkaa tai rotuhygieniaa, kun heikot poikalapset hylättiin erämaan armoille ja vain vahvat jätettiin henkiin.
Lapsisoturit saivat varastaa oman ruokansa. 1900-luvun suomalaislasten sukupolvillekin kerrottiin Tauno Karilaan kokoamassa suositussa Pikku jättiläinen –tietokirjassa tarinaa pikkupojasta, joka varasti nälkäänsä elävän ketun ja piilotti sen viittansa alle. Poika ei inahtanutkaan, kun piilotettu kettu raateli hampaillaan pojan vähitellen kuoliaaksi. Spartalaiset kertoivat tarinaa ihaillen pojan urheutta.
Tällainen sotilaskulttuuri, joka ei tuntenut armoa eikä sääliä, vaikutti suomalaiseenkin eetokseen kautta koko 1900-luvun. Suomalainen kulttuuriperinne on korostanut sisua ja omillaan pärjäämistä. Vaivojen ja surujen valittamiseen on aina liittynyt tiettyä häpeää. Elämää on hallittu erilaisten suoritusten, saavutusten ja työn avulla. Mieskunnia on rakentunut selviämisen varaan. Tämä on heijastunut myös suhteessa vastakkaiseen sukupuoleen.
Veriuhriajattelu eli voimakkaana. Tämän mukaan mikään ei ollut kunniakkaampaa kuin kaatuminen taistelukentällä. Dulce et decorum est pro patria mori, kirjoitti roomalainen Horatius: ”Suloinen ja kunniakas on kuolema isänmaan puolesta.” ”Kaunis on kuolla, kun joukkosi eessä urhona kaadut”, laulettiin aikakauden suositussa Ateenalaisten laulussa, jonka oli säveltänyt vuonna 1899 Jean Sibelius ruotsalaisen Viktor Rydbergin runoon.
Kirjailija Pentti Haanpää oli itseoppinut talonpoikaistaustainen kirjailija Pohjois-Suomesta. Vuonna 1928 ilmestyi tämän teos Kenttä ja kasarmi. Kertomuksia tasavallan armeijasta. Siinä hän esitti kitkerää kritiikkiä asevelvollisuusarmeijaa ja sen käytäntöjä kohtaan. Haanpään mukaan suomalaiset miehet kunnostautuvat oikeassa sodassa, mutta asepalvelusaika simputuksineen on lähinnä turhauttavaa leikkisotaa ja ajanhukkaa. Olavi Paavolaisen Tulenkantaja-ystävä Mika Waltari oli myös jo aloittanut oman kirjailijanuransa. Siellä, missä miehiä tehdään (1931) on Waltarin vastaus Haanpäälle. Waltarille asepalvelus on kuin urheiluhenkistä, riemukasta partioaikaa; toiset alokkaat kuin omaa perhettä ja upseerit kunnioitettavia isähahmoja. On kuin Haanpää ja Waltari olisivat suorittaneet asepalveluksensa eri maiden tai kulttuurien armeijoissa. Sen ajan suomalaisessa ilmapiirissä suorastaan pyhäinhäväistystä lähestyneestä teoksestaan Haanpää sai ankaraa palautetta ja oli ”kustannuskiellossa” vuosina 1930-35. Teoksesta jäänyt maine leimasi kirjailijan uraa koko tämän loppuiän.
Suomessa kommunistien hallitsemat julkiset järjestöt lakkautettiin eduskunnan päätöksellä vuonna 1930. Työväen ja pienviljelijöiden eduskuntaryhmän kansanedustajat sekä monia muita kommunisteiksi epäiltyjä pidätettiin ja satoja järjestöjä lakkautettiin. Toimet estivät kommunistien julkisen politikoinnin ja SKP:n vaikutus työväenliikkeeseen väheni. Läpi 30-luvun suomalaiskommunistit joutuivat jatkamaan toimintaansa ”maan alla”. Neuvostoliitossa SKP:n toimintakyky heikkeni 1930-luvun lopulla vakavasti, kun suurin osa johtajista ja aktiivijäsenistä sai surmansa Stalinin vainoissa.
Välit rajan takaiseen neuvostohallintoon olivat huonot ja uutta sotaa pelättiin. Heimoaatetta nostattamaan oli perustettu vuonna 1922 Akateeminen Karjala-Seura. Saksan ja Italian esimerkkiä seuraten Vihtori Kosola johti vuodesta 1929 omaa Lapuan liikettään, jonka poliittiseksi jatkeeksi perustettiin 1932 Isänmaallinen Kansanliike (IKL). Sen johtohahmoihin kuului pappismies Elias Simojoki, joka lopulta kaatui talvisodassa.
Lapualaiset harjoittivat omaa terroriaan vasemmistoaatteen kannattajia tai sellaisina pidettyjä kohtaan. Näiden pahoinpitelyt ja pakkokyyditykset itärajalle, ”muilutukset”, olivat arkipäivää. Lapuan liike huipentui Mäntsälän kapinaan ja talonpoikaismarssiin pääkaupunkiin, mutta presidentti P.E. Svinhufvud onnistui kuuluisassa vuoden 1932 radiopuheessaan lopulta tukahduttamaan lapualaisten aikeet eikä näistä tämän jälkeen tullut enää merkittävää poliittista voimaa, vaikkakin näiden henki eli vielä pitkään. Nuorelle miehelle suojeluskunnan jäsenyys oli 30-luvun Suomessa yhtä normaalia kuin mihin tahansa urheiluseuraan liittyminen.
Uutiset maailmalta kertoivat, että äärikansalliset aatteet eivät suinkaan olleet katoamassa. Saksassa kansallissosialistit ottivat vallan vuonna 1933. Espanjassa diktaattori Francisco Francon hallinto joutui vuosikymmenen puolessavälissä sisällissotaan, johon otti osaa vapaaehtoisia ympäri maailmaa, myös Suomesta, näiden joukossa Carl von Haartman, Juutilaisen tuleva esimies Kollaan rintamalla.
Aarne Juutilainen urheilijana, Tahko Pihkala ja pesäpallon sotilaallinen merkitys
Nuori Aarne Juutilainen oli innokas urheilija, joka harrasti pesäpalloa ja kuului ainakin vuonna 1924 Sortavalan Virityksen pesäpallojoukkueeseen. Urheiluseura Sortavalan Viritys oli perustettu jo vuonna 1911, mutta se toimi rekisteröitymättömänä aina marraskuun 12. päivään 1925 saakka. Sotien jälkeen Virityksen toiminta evakuoitiin Poriin ja seura sulautui vähitellen Porin Tarmoon.
Lauri ”Tahko” Pihkala oli kehittänyt pesäpallon 1910-luvulla amerikkalaisesta baseballista ja 1900-luvun alussa Suomessa pelatusta kuningaspallosta. Pesäpallosta alettiin nopeasti puhua Suomen kansallispelinä. Peli levisi voimakkaasti 1920-luvulla erityisesti suojeluskunnissa, jotka ottivat sen osaksi urheilukasvatustaan. Myös armeijassa siihen suhtauduttiin myönteisesti, sillä pelaamisen katsottiin kehittävän sotilaallisia taitoja.
Pesäpallon asemaa auttoi se, että Tahko Pihkala oli sekä armeijan että suojeluskuntien johtotehtävissä: hän palveli sotaministeriössä ja esikunnassa 1918–1921 ja suojeluskuntain yliesikunnan urheilutarkastajana 1921–1926. Pihkala oli taistellut Suomen sisällissodassa valkoisten puolella, mutta sodan jälkeen hän vastusti SVUL:n päätöstä sulkea vuonna 1918 liiton ulkopuolelle kaikki punaisten puolella sodassa olleet yhdistykset ja seurat. Kun Suomen urheilu oli kuitenkin näin jakaantunut poliittisesti, Pihkala asettui tiukasti SVUL:n puolelle ja arvosteli Työväen Urheiluliittoa esimerkiksi sen läheisistä suhteista Neuvosto-Venäjään.
Pihkala ihaili kansallissosialistisen Saksan johtajaa Adolf Hitleriä siinä, että tämän onnistui suorittaa Saksassa koko väestön liikekannallepano. Pihkalan mukaan kurinalaisuus, urheilu ja terveet elämäntavat tekivät Saksan kansasta ruumiillisesti uudestisyntyneen, mitä Pihkala itsekin oli Suomessa tavoitellut. Samalla Pihkala kuitenkin uskoi, että Hitlerin politiikka johtaa Saksan vielä vaikeuksiin.
Sotien jälkeen Pihkala oli mukana suunnittelemassa aseellista vastarintaa Suomessa siltä varalta, että Neuvostoliitto miehittäisi maan. Hän oli mukana vuonna 1948 Oslossa vastarintaliikkeen edustajana tiedustelemassa Norjan tai Yhdysvaltain tukea siinä tapauksessa, että miehitys toteutuisi. Pihkalan näkemykset heijastuivat hänen käsityksiinsä kulttuurista: "Myös urheilun pikkuserkku maanpuolustus kuuluu kulttuuriin sen suojelijana ja karkaisijana."
Suojeluskuntajärjestössä urheilulle annettiin kaksi tehtävää: sen tarkoituksena oli kehittää sotilaskuntoa ja lisätä yhteenkuuluvuuden tunnetta. Pesäpallo oli keskeisimpiä lajeja, sillä sen katsottiin kehittävän sekä sotilaan fyysisiä että henkisiä ominaisuuksia. Pesäpallo oli järjestään päälajeja 1930-luvun puoliväliin, ja se levisi sen kautta Suomen syrjäseuduille asti. Pesäpallolle suojeluskuntien merkitys oli suuri erityisesti 1920-luvulla, jolloin peliä ei vielä juurikaan harrastettu urheiluseuroissa.
Juutilaisen suojeluskunta-aika
Suojeluskuntajärjestö oli Suomessa vuosina 1918–1944 toiminut vapaaehtoinen maanpuolustusjärjestö ja kansalliskaarti. Järjestön ensisijaisena tehtävänä oli Suomen turvaaminen ulkoiselta uhalta. Lisäksi sillä oli Suomen sisäisiä tehtäviä, kuten virka-avun anto ja laillisen järjestysvallan turvaaminen. Se toimi tärkeänä runkona reserviläistoiminnalle ylläpitäessään rauhan aikana reservin koulutusta. Suojeluskunnat järjestivät sotilaallista koulutusta myös niille nuorille miehille, jotka eivät olleet vielä kutsuntaiässä, ja varusmiesaikana aikaisempi suojeluskuntajäsenyys katsottiin asevelvollisille eduksi.
Ensimmäiset suojeluskunnat perustettiin syksyllä 1917 yksityisten aloitteesta, mutta ne eivät olleet rakenteeltaan ja jäsenistöltään tai muutenkaan samanlaisia kuin vuosien 1918–1944 Suojeluskuntajärjestön suojeluskunnat. Vaikka ne alkujaan perustettiin yksityisinä kansalaisjärjestöinä, vuonna 1918 Suojelus¬kunta¬järjestön organisaatio ja tehtävät vahvistettiin erityisellä asetuksella ja vuonna 1927 lailla.
Jääkärieverstiluutnantti Lauri "Mala" Malmbergin valinta suojeluskuntain ylipäälliköksi lisäsi 1921 epäilemättä Saksassa koulutuksensa ensimmäisen maailmansodan aikana saaneiden jääkärien merkitystä järjestössä. Malmberg toi mukanaan sotilaallisen tason nousun piiripäällikköjen keskuudessa. Enää ei riittänyt pelkkä suojeluskuntahenki, vaan päällystössä piti olla sotilaan ammattitaitoa. Jääkärit olivat jo selvästi enemmistönä 1930-luvun lopulla. Vuoden 1939 syksyllä piiripäällikköinä oli kaikkiaan 18 jääkäriä ja neljä poikkeuskoulutettua aktiiviupseeria.
Suojeluskuntien historian aikana niihin ehti kuulua 150 000 jäsentä. Tuona aikana se oli selvästi Suomen suurin kansalaisjärjestö. Vuositasolla jäseniä oli keskimäärin 90 000. Suurimmillaan Suojeluskuntajärjestö oli vuonna 1941, jolloin sillä oli vajaat 127 000 jäsentä. Pienimmillään se oli vuoden 1918 lopussa, jolloin sillä oli 39 000 jäsentä. Vuosien 1918–1944 suojeluskuntalaisista oli esimerkiksi vuoden 1918 sodan veteraaneja vain 12 prosenttia.
Enimmillään Suojeluskuntajärjestöön kuului 672 suojeluskuntaa 22 suojeluskuntapiirissä. Suojeluskunnat lakkautettiin Liittoutuneiden valvontakomission määräyksellä syksyllä 1944 fasistisena järjestönä.
Aarne Juutilaista suojeluskunta valmisti tulevaan armeijauraan. Sortavalan suojeluskuntapiirissä, johon nuori Juutilainen kuului, päällikköinä olivat 1919-1939 jääkärikapteeni Toivo Kuisma, reservivänrikki Frans Evert Sulin, ja isännöitsijä Kaarlo Raunio. Raunio ei ollut jääkäri. Hän aloitti Sortavalan piiripäällikön tehtävät reserviluutnanttina. Tätä ennen hän oli toiminut 1918–1919 Viipurin Rykmentissä komppanian päällikkönä. Ennen sotilasuraansa Raunio oli toiminut muutaman vuoden opettajana sekä Sortavalan sairaalan isännöitsijänä. Vuosien kuluessa suoritetut sotilasopinnot edesauttoivat Raunion urakehitystä. Hän saavutti everstiluutnantin arvon 1931.
”Sortavalan suojeluskuntapiirin äänenkannattajana” toimineessa Idän Vartio –lehtien vuoden 1924 numeroissa on muutama maininta Juutilaisesta. Juutilainen oli edennyt suojeluskunnan sotilaallisessa hierarkiassa varsin nopeasti. 22.12. 1923 päättyneen Parikkalan alipäällystökurssin käytyään hänet oli ylennetty suojeluskuntakersantiksi piiripäällikkö Raunion päiväkäskyllä. Sortavalan alipäällystökurssin 2.-24.1. 1924 jälkeen Juutilainen oli ylennetty vääpeliksi. Jotakin kuitenkin tapahtui, sillä tätä sotilasarvoa Juutilainen kantoi vain seuraavaan syksyyn asti.
Idän vartio –lehdessä 4/1924 (ilmestynyt 25.4. 1924) on vielä maininta Juutilaisesta urheilijana:
”Tulokset Sortavalan suojeluskuntapiirin hiihtomestaruuskilpailuissa 23.-24.2. 1924: Mieskohtaiset tulokset 20 kilometrin matkalla – 31. A. Juutilainen, Sortavalan sk: 2,27,46.”
Vaikka muita tietoja Juutilaisen suojeluskunta-ajasta ei nyt ole käsillä, seuraava lyhyt maininta jokseenkin ennakoi niitä myöhemmän sotilasuran vaikeuksia, joita alkoholinkäyttö Juutilaiselle toi (on myös muistettava, että Suomessa elettiin tuolloin vielä kieltolakiaikaa, joka oli voimassa vuosina 1919 - 1932).
Idän Vartio –lehdessä 11/1924 (25.11. 1924) mainitaan tuolloin 20-vuotias Aarne Juutilainen. ”Otteita piiripäällikön päiväkäskystä” -artikkeli on jaettu pykäliin, joista Piiripäällikön Päiväkäsky N:o 15, 5 § tiedottaa seuraavasti:
”26.10. 24 päättyivät Ihalassa piiriesikunnan järjestämät alipäällystökurssit, joilla oli 31 oppilasta piirin eri suojeluskunnista. Lausun kiitokseni kurssien johtajalle aluepäällikkö Franzenille ja opettajille paikallispäällikkö Jääskeläiselle ja vääpeli Juutilaiselle. Samalla kiitän Lumivaaran Lottia, jotka hoitivat kurssien muonituspuolen.”
Samassa Idän Vartio –lehden numerossa Piiripäällikön Päiväkäsky N:o 17, 8 § antaa kuitenkin tiedoksi, että:
”Yhtyen asianomaisen kurinpitolautakunnan päätökseen alennan sk.vääpeli Juutilaisen Sortavalan sk:sta suojeluskuntalaiseksi sopimattoman käytöksen tähden.”
Ei ole tietoa, murehtiko Juutilainen kovasti tätä arvonalennusta tai mikä sen varsinainen syy oli (ellei jokin muu kuin holtiton alkoholinkäyttö). Pian kuitenkin alkaisi Juutilaisen asevelvollisuus Suomen armeijassa, joten hän sai joka tapauksessa muuta ajateltavaa.
Juutilaisen armeija-aika Suomessa
Suomessa Juutilainen oli käynyt Reserviupseerikoulun vuonna 1925 ja Kadettikoulun vuosina 1926-27. Vänrikin arvon hän oli saanut 16. syyskuuta 1926. Kadettikoulussa Juutilainen oli saanut kehotuksen pyytää eroa, kun oli kolmesti jäänyt kiinni iltaloman ylittämisestä. Kadetti Juutilainen päätettiin erottaa koulusta vuodeksi.
1927 hän palveli nuorempana upseerina Polkupyöräpataljoona 3:ssa ja 1927-28 Pohjois-Savon rykmentissä ja odotti pääsyä takaisin Kadettikouluun, jota hänellä olisi ollut jäljellä vain neljä kuukautta, käytännössä katsoen vain lopputentit. Hän sai kuitenkin huonoja uutisia, sillä Kadettikoulusta tuli päätös Juutilaisen lopullisesta erottamisesta. Päätös julkaistiin Kadettikoulun päiväkäskyssä numero 2, pykälä 5, päivättynä 2. helmikuuta 1928:
”Koska kadetti Juutilainen, jonka Sotaväen Päällikkö tammikuussa 1927 erotti yhdeksi vuodeksi koulusta, ei ole koulusta erossaoloaikanansa nuhteettomasti palvellut joukko-osastossa, vaan saanut kolme eri kertaa päävartioarestia, joista viimeinen rangaistus 30 vrk vielä on kärsimättä, on Sotaväen Päällikkö koulun esityksestä hänet koulusta erottanut.”
Juutilainen hyväksyttiin tästä huolimatta uudelleen palvelukseen reservivänrikkinä joukko-osastoissa, mutta ilman päästötodistusta kadettikoulusta sotilasuralta puuttui pohja, koska armeijaan hän saattoi jäädä vain väliaikaisesti ja toistaiseksi. Kolme kuukautta myöhemmin Juutilainen itse anoi eroa puolustusvoimien palveluksesta.
Juutilainen muukalaislegioonassa
Erottuaan Suomen armeijasta vuonna 1928 Juutilainen lähti merille, mutta elämä laivoilla ei miellyttänyt häntä. Eräästä kuvalehdestä löytynyt artikkeli Ranskan muukalaislegioonasta herätti Juutilaisen mielenkiinnon. Värväydyttyään 1930 Pariisissa Aarne Juutilainen palveli tavallisena toisen luokan legioonalaisena ratsastavassa jalkaväkikomppaniassa. Aluksi Juutilainen palveli legioonan vanhassa Fort St. Nicolas -linnoituksessa Marseillessa, Etelä-Ranskassa. Sieltä hän siirtyi Oraniin, Algeriaan, joka oli lähellä legioonan tuolloin huomattavinta Pohjois-Afrikan keskusta, Sidi-bel-Abbesia, jonka läheisyydessä Saïdan tukikohdassa Juutilainen sai sotilaskoulutuksensa. Juutilaisen komppaniassa palveli kapteenina myös Tanskan prinssi Aage, joka oli saanut vuonna 1922 Tanskan kuninkaalta luvan luopua maansa armeijasta ja liittyä legioonaan.
Juutilaisen aika muukalaislegioonassa ei sujunut ilman tappeluita ja putkarangaistuksia, kuten Jukka L. Mäkelän vuonna 1969 kirjoittamasta elämäkerrasta käy ilmi. Virallisia merkintöjä Muukalaislegioonan omista arkistoista koskien Juutilaisen palvelusaikaa ei tietääkseni ainakaan toistaiseksi ole ollut tutkijoiden käytössä, joten kaikki tiedot tästä ajasta ovat lähinnä pohjautuneet Juutilaisen omiin haastatteluihin. (Vuonna 2024 saatiin kiinnostava tieto ranskalaiselta kirjailijalta Olivier Norekilta, Suomen talvisotaan sijoittuvan romaanin Talven soturit (Les Guerriers de l'hiver) tekijältä, että tämän isoisä Herbert Norek oli palvellut samassa muukalaislegioonan yksikössä yhtä aikaa Juutilaisen kanssa.)
Koulutuksensa jälkeen Juutilainen siirtyi legioonan kolmannen jalkaväkirykmentin (3e Régiment Étranger d’Infanterie, lyh. 3e REI) silloiseen keskuspaikkaan Feziin, Marokon Atlas-vuoristoon. 3e REI oli legioonan mainekkain rykmentti, joka oli niittänyt mainetta sekä ensimmäisessä maailmansodassa että Rifin sodassa. Sieltä hänet lähetettiin taistelutehtäviin Ranskan miehitystä vastustavia berberikapinallisia vastaan.
Vuosina 1920-26 Espanjan hallitsemassa Pohjois-Marokossa oli käyty Rifin sota, jossa vastakkain olivat Espanjan kuningaskunta ja Rifin alueen berberiheimot. Nämä olivat vuonna 1921 olivat irtaantuneet Espanjan hallinnasta ja perustaneet Rifin tasavallan. Vuonna 1924 Espanjan rinnalle taisteluun berbereitä vastaan oli liittynyt myös Ranska, joka puolestaan hallitsi omana protektoraattinaan Länsi-Saharan puoleista Marokkoa. Sen alueeseen kuuluivat muun muassa Fez, Casablanca, Marrakesh ja Agadir. Sota päättyi vuonna 1926 Rifin tasavallan luhistumiseen ja berberijohtaja Abd el-Krimin antautumiseen ranskalaisille.
Ranska ja Espanja olivat yhteisvoimin pitkäaikaisten taistelujen jälkeen saaneet tukahdutetuksi Rifin kansannousun Pohjois-Afrikassa. Laajat alueet alistuivat pakolla, mutta syrjäseutujen vaikeakulkuisessa maastossa, missä valloittajat eivät vielä olleet saaneet pysyvää jalansijaa, sissisota jatkui yhä. Näihin syrjäseutuihin kuului Marokossa Atlas-vuorten itäinen osa, ja juuri sinne legioona oli tunkeutumassa eri tahoilta.
Berberien vastarinta oli sitkeää ja vasta keväällä 1935, jolloin Aarne Juutilaisen sitoumusaika loppui, koko Marokko alistettiin Ranskan valtaan. Kaikkiaan ajanjaksoa 1921-1934 ranskalaiset kutsuivat ”Marokon rauhoitukseksi”. Juutilainen palveli muukalaislegioonassa täydet viisi vuotta ja sai palkkioksi Legioonan Ristin ja Ranskan kansalaisuuden. Myöhemmin Juutilainen hyödyntäisi kotimaahan palattuaan legioonassa oppimiaan sissisodankäyntitaitoja Kollaan taisteluissa.
Ranskassa Édouard Daladierin hallitus oli ollut huolissaan Saksan tilanteesta vuodesta 1933 lähtien. Daladier halusi saattaa Marokon "rauhoituksen" päätökseen ja palauttaa mahdollisimman paljon joukkoja Manner-Ranskaan. Politiikka taas ei liene Juutilaista huolettanut. Suomen perinteinen liittolainen Saksa piti Ranskaa perivihollisenaan, varsinkin ensimmäisen maailmansodan ja Versaillesin rauhansopimuksen nöyryytysten jälkeen. Muukalaislegioona oli perustettu 1830-luvulla turvaamaan Ranskan etuja siirtomaissa. Ranskalaiset eivät saaneet siihen liittyä, ellei sitten jonkun toisen maan kansallisuuden alla. Muukalaislegioona houkutteli riveihinsä seikkailijoita ympäri maailman, samoin heitä, jotka pakenivat omaa menneisyyttään tai lakia. Kuri oli erittäin kova ja brutaalia, alokkaiden pahoinpitelyt arkipäivää.
Valmistautuminen toiseen maailmansotaan
Hitler vakuutteli muulle maailmalle rauhantahtoaan samaan aikaan, kun Saksan armeijaa varusteltiin kiireellä uuteen sotaan. Itävalta ja Tshekkoslovakia liitettiin Kolmanteen valtakuntaan, ja panssarit lopulta vyöryivät Puolaan 1. päivänä syyskuuta 1939.
Saksalaismielisyys oli erittäin vahvaa 1900-luvun ensimmäisen puoliskon Suomessa. Jo 1700-luvun Preussin armeijasta johtava ankara kuri ja taistelijaihanteet olivat vaikuttaneet Saksan (ja tätä kautta myös Suomen) sotilasoppiin. Taktiikan luojina preussilaisia pidettiin ylivertaisina: Preussin armeijan upseerin Carl von Clausewitzin 1830-luvun alussa julkaistua kirjaa Vom Kriege sodankäynnin taidosta käytetään edelleenkin upseerien koulutuksessa ympäri maailman. Tunnetuimmaksi Clausewitzin teeseistä on jäänyt lause ”Sota on politiikan jatkamista toisin keinoin”. Clauzewitzin mukaan ”Sota on kameleontti, siis jatkuvasti muuttuva ilmiö. Jokainen sota on erilainen eikä sota ole siis teoretisoitavissa. Edelliseen liittyen on oleellista sotapäällikön nerous.”
Peripreussilainen eetos halveksi kaikenlaista heikkoutta, sotatantereen julmuuksia pidettiin karaisevana. Kun sodan loppuvaiheessa amerikkalaiset avasivat keskitysleirit, vapauttivat luurangoiksi kuihtuneet vangit ja saksalaiset pakotettiin paikalle todistamaan tapahtumia, vastassa ollut näky tuli monille todellisena järkytyksenä. Tämän ei kuitenkaan olisi pitänyt yllättää ketään saksalaista, joka oli jo toistakymmentä vuotta saanut kotimaassaan seurata mielialojen muokkaamista säälimättömään voimapolitiikkaan ja vihan nostattamiseen juutalaisia, venäläisiä, ranskalaisia ja kaikkia muita kohtaan, jotka eivät sopineet germaanis-arjalaiseen rotuihanteeseen.
Saksa ei kuitenkaan vastannut suomalaisten tunteisiin ennen talvisotaa tai sen aikana. Ennen sotaa solmittu salainen Molotovin-Ribbentropin sopimus jakoi Euroopan Saksan ja Neuvostoliiton etupiireihin. Suomi kuului sopimuksessa jälkimmäiseen. Ensimmäisen maailmansodan aikana Saksa oli auliisti kouluttanut suomalaisia jääkäreitä, päämääränä saada apujoukkoja taisteluun Venäjää vastaan. Nyt Hitler suhtautui kylmästi suomalaisten avunpyyntöihin. Neuvostoliitto oli vielä tässä vaiheessa Saksan liittolainen, jota ei haluttu suututtaa. Jopa Italia oli innokkaampi antamaan aseapua Suomelle, mutta Saksa esti kuljetukset oman alueensa kautta. Kesäkuussa 1941 alkaneessa jatkosodassa Saksalla oli tietysti jo toinen ääni kellossa, kun Operaatio Barbarossan hyökkäyksessä Neuvostoliittoon tarvittiin myös Suomen apua.
Juutilaisen paluu kotimaahan
Aarne Juutilainen palasi Suomeen vuonna 1935. Hän palveli Puolustusvoimissa nuorempana upseerina vuosina 1935–1937.
Muukalaislegioonapalveluksensa loppuaikoina Juutilainen oli lähettänyt Suomen sotaväen päällikölle kirjeen, jossa tiedusteli mahdollisuutta päästä takaisin armeijaan reserviupseerina. Hän ilmoitti myös pyrkivänsä tavalla tai toisella päättämään kesken jääneen kadettikoulun. Vastaus ei ollut myönteinen eikä kielteinen. Sotaväen päällikön adjutantti kehotti Juutilaista jättämään asianmukaiset paperit. Kun Juutilaisen legioonasopimus päättyi vuoden 1935 kesäkuussa, hän lähti Suomeen ja Sortavalaan.
Muutaman kuukauden kuluttua hänelle ilmoitettiin, että hänet on hyväksytty Viipurin rykmenttiin. Rykmentti oli sijoitettu Laatokan luoteisrannalle Huuhanmäelle lähelle Jaakkiman pitäjää. Komentajana toimi eversti Auno Kaila. Pälkjärven kasarmit olivat uudet ja nykyaikaiset. Juutilainen sai asunnokseen pienen huoneen esikuntarakennuksen ylimmästä kerroksesta. Huoneen Juutilainen risti Kyyhkyslakaksi.
Eversti Kaila määräsi reservin vänrikki Juutilaiselle oman joukkueen. Juutilaista pidettiin ankarana kouluttajana, joka huusi kauhealla äänellä. Pälkjärvellä Juutilainen saikin lempinimen Marokon Kauhu.
Ankaruutta Juutilainen piti itsestäänselvyytenä. Hän oli nähnyt Marokossa, mitä tapahtuu, jos miehet eivät ole tarpeeksi hyvin harjoitettuja. Väsynyt sotilas tekee virheitä, joihin taistelussa ei ole varaa. Miehet oli pidettävä taistelukuntoisina, koska joukko-osasto siirtyisi ensimmäisenä Laatokan pohjoispuoliselle rajalle, jos idästä uhkasi hyökkäys.
Juutilaisen omien sanojen mukaan hän ei kuitenkaan ollut pikkusielu. Kentällä hän oli tiukka, mutta vapaa-aika kuului kokonaan sotilaille. Lepoon ja virkistykseen pyhitettyä aikaa ei saanut häiritä pikkumaisuuksilla, puhumattakaan simputuksesta.
Juutilainen ilmoittautui yksityisoppilaaksi Sortavalan lyseoon ja aloitti pänttäämisen ylioppilastutkintoa varten. Hän tiedusteli myös mahdollisuuksia jatkaa opintojaan kadettikoulussa. Se kävisi päinsä, mutta hän joutuisi kokonaisuudessaan käymään läpi vanhemman kadettikurssin. Juutilaiselle se ei ollut mitään verrattuna viiteen vuoteen Marokossa.
Tunnolliselle palvelukselle ja puurtamiselle tarvittiin jotakin vastapainoa. Karjalaisia pidetään perinteisesti iloluonteisina ihmisinä ja ankaran kouluttajan maineestaan huolimatta Aarne Juutilaisella oli myös toinen puoli, joka kyllästyi helposti arkirutiineihin. Juutilainen kevensi raskasta arkeaan armeijan jäykän hierarkian keskellä pienillä kepposilla.
Eräänä päivänä Juutilainen oli tulossa varuskunta-alueen ruokalasta, kun vastaan tuli eversti Kailan rouva kettupuuhka kaulassaan. Juutilaisella oli kädessään evääksi saatu juustonpala. Hän tervehti rouvaa kohteliaasti. Samassa everstinna tapasi toisen korkea-arvoisen upseerin rouvan ja naisten välille kehkeytyi vilkas keskustelu kenttävartion katveessa. Juutilainen sai päähänpiston ja työnsi rouvien ohi kulkiessaan juustopalasen everstin rouvan kettupuuhkan pään raollaan olevien hampaiden väliin. Everstinna ei huomannut tapahtunutta, vaan kulki koko päivän ympäri Huuhanmäen varuskuntaa kaulassaan kettupuuhka, joka oli nakertelevinaan juustoa.
Sitten tulivat eteen upseerikerhon ensimmäiset tanssiaiset ja Juutilaisella oli uusi pulma edessään. Upseerikuntaa sitoivat perinteiden määräämät säännöt. Suljettu piiri pyrittiin pitämään korkeatasoisena, sivistyneenä ja henkevänä. Mukaan juhliin otettavat daamit oli ilmoitettava etukäteen. Näin rykmentin komentaja ja johtokunta voivat varmistaa, ettei juhliin päässyt livahtamaan yhtä ainutta ihmistä ”tietyn sosiaalisen tason alapuolelta”.
Juutilaisella ei ollut naisystävää, ei edes yhtä satunnaista tuttavaa. Apu löytyi, kun Juutilainen kävi parturissa Jaakkimassa. Juutilainen sai suostuteltua liikkeeseen hiljattain tulleen kauniin työntekijän daamikseen. Upseerikerhon tanssiaiset kun olivat tapahtuma, jotka tiedettiin koko paikkakunnalla.
Juutilainen ilmoitti eversti Kailalle, että hänen daaminsa oli kauppaneuvos Schybergsonin tytär Viipurista. Juutilainen selitti, että ”tytär” oli hänen vanha tuttavansa, joka oli tullut Huuhanmäkeen saakka häntä tapaamaan ja oli ilmoittautunut ilomielin Juutilaisen daamiksi tanssiaisiin. Kaila ja everstinna hyväksyivät tyytyväisinä Juutilaisen selvityksen.
Juhlat onnistuivat erinomaisesti, kunnes Juutilaisen omasta mielestä varsin vaatimaton kepponen paljastui toisten upseerien myös poiketessa Jaakkiman parturiliikkeessä. Ensin asia aiheutti suurta närkästystä, joka vaatisi jopa kuritoimenpiteitä. Juutilaisen onneksi koko tempaus kuitattiin lopulta huumorilla.
Lopulta Aarne Juutilaisen onni kuitenkin kääntyi. Hän oli hoitanut taisteluharjoitukset tunnollisesti. Kun muut upseerit nukkuivat mukavasti teltoissaan, Juutilainen tiedusteli maastoa, kiersi vartiot, syventyi karttoihin ja pohti eri vaihtoehtoja. Viikon kestäneen rankan taisteluharjoituksen päättäjäispäivän iltana upseeritoverit painostivat Juutilaista mukaansa upseerikerholle, vaikka tälle oli kertynyt mittava univelka.
Kävikin niin, että Juutilainen nukahti upseerikerholla kesken ensimmäisen lasillisen. Upseeritoverit nostivat Juutilaisen pöydälle, kietoivat hänen ympärilleen valkean pöytäliinan ja koristelivat asetelman havuilla. Juutilainen nukkui niin raskaasti, ettei edes herännyt.
Silloinen sotaväen päällikkö Hugo Österman ja armeijakunnan komentaja Harald Öhquist saapuivat kerholle. Herrat jääkärikenraalit kuulemma jähmettyivät suolapatsaiksi nähdessään Juutilaisen kunnon. Sotaväen päällikön sikari oli ollut vähällä murtua, kun hän puristi huulensa ohueksi viivaksi. Viipurin linnanherra Harald Öhquist tunnettiin tiukkana kurinpitäjänä, joka oli luonteeltaan pedantti ja vaati alaisiltaan ohjesäännön kirjaimellista noudattamista. Öhquistin muutenkin kireät piirteet olivat jännittyneet, mikäli mahdollista, vielä kireämmiksi.
Muutamaa kuukautta myöhemmin Juutilaiselle ilmoitettiin, ettei hänen palveluksiaan enää tarvita. Elettiin vuoden 1937 maaliskuuta. Palvelusta oli tällä kertaa kestänyt runsaat pari vuotta. Ikään kuin lohdutuspalkintona, reservin luutnantiksi hänet oli ylennetty 25. maaliskuuta 1937.
Juutilainen ryyppäsi armeijasta saamansa lopputilin ja keskeytti opintonsa. Hän tajusi, että tie vakituisen upseerin virkaan oli poikki. Legioona alkoi jälleen houkuttaa häntä, mutta matkaan tarvittiin rahaa. Juutilainen halusi myös maksaa ryyppyvelkansa. Vuonna 1938 Juutilainen toimi Oulun suojeluskuntapiirissä aluepäällikkönä. Sitten hän pääsi erään lentokentän vastaavan mestarin kirjuriksi, ei siis aivan tavalliseksi työmieheksi jos ei kuitenkaan herraksi. Juutilaisesta tämä oli melkoinen arvonalennus upseerille. Juutilainen aloitti työt ja vähensi ryyppäämistään. Kun Juutilainen oli saanut maksettua ryyppyvelkansa vuoden 1939, hän ilmoitti Helmi Sofia -äidilleen lähtevänsä jälleen legioonaan. Äiti pyysi poikaa odottamaan lähtöä syksyyn asti, koska ei vielä tiedetty, mikä kohtalo Suomea odotti.
YH alkaa
Syksyllä 1939 Aarne Juutilainen oli siis palaamassa muukalaislegioonaan ja suunnitteli siellä upseerin uraa, mutta Suomessa alkoi tuon vuoden lokakuussa yleinen liikekannallepano eli YH, Ylimääräiset Harjoitukset, kuten asia virallisesti ilmaistiin. Muodoltaan nämä olivat armeijan kertausharjoitukset. Jälkikäteen toiminnan nimittämistä ylimääräisiksi kertausharjoituksiksi on pidetty Suomen poliittisen ja sodanjohdon valitsemana sanamuotona, jonka tarkoitus olisi ollut peitellä lähes täydellinen liikekannallepano ja häivyttää välittömän sodanuhan vaikutelmaa.
5. lokakuuta 1939 olivat alkaneet Moskovassa neuvottelut ”konkreettisista poliittisista kysymyksistä” Neuvostoliiton johdon aloitteesta. Käytännössä neuvotteluiden sisältö koski muun muassa Neuvostoliiton Suomelle esittämiä aluevaatimuksia. Näillä Neuvostoliitto pyrki takaamaan Leningradin turvallisuuden takaamiseksi. Samalla päivänä Suomen puolustusministeri Juho Niukkanen hyväksyi Mannerheimin ehdotuksen suojajoukkokokoonpanoon siirtymisestä.
YH toteutettiin kahdessa vaiheessa. Ensimmäisessä vaiheessa 9. lokakuuta 1939 alkaen perustettiin muun muassa suojajoukot ja eräät Venäjän-rajan lähialueiden divisioonat Toisessa vaiheessa perustettiin ja keskitettiin loput kenttäarmeijasta 14. lokakuuta 1939 alkaen. Tätä päivää kutsutaan ensimmäiseksi varsinaiseksi YH-päiväksi. Joukkojen pääosat saatiin puolustusryhmitykseen pääosin 20. lokakuuta mennessä.
Joukkojen kannalta yli kuukauden kestäneet harjoitukset tarjosivat sotilaille mahdollisuuden tutustua sota-ajan joukko-osastoonsa, tehtäviinsä ja toimintamaastoon. Harjoitusten kuluessa myös varustettiin puolustusasemia.
Talvisota (30.11. 1939 – 13.3. 1940)
Talvisodassa Aarne Juutilainen palveli luutnanttina Jalkaväkirykmentti 34:n II pataljoonan (II/JR 34) komppanianpäällikkönä ja otti osaa Suvilahden, Kollaanjoen ja Ulismaisten taisteluihin. Kollaanjoen taistelut käytiin 7.12. 1939 – 13.3. 1940 Suistamon pitäjässä, Laatokan Karjalassa.
Luutnantti Juutilainen johti Jalkaväkirykmentti 34:n kuudetta komppaniaa (6/JR 34). Sen joukkueiden johtajat olivat: I:n vänrikki Soini Salo, II:n vänrikki Suuronen, III:n vänrikki Lehelä ja IV:n luutnantti Liimatainen. Jalkaväkirykmentti 34:n komentajana oli everstiluutnantti Wilhelm ”Sota-Ville” Teittinen. Jalkaväkirykmentti 34 kuului 12. divisioonaan, jonka komentaja oli eversti Lauri Tiainen. Hänen seuraajansa 2.2. 1940 lähtien oli eversti Antero Svensson.
Kenraalimajuri Woldemar Hägglund komensi IV armeijakuntaa, jonka vastuualueeseen Kollaanjoen alue kuului. Kollaanjoki oli IV armeijakunnassa 12. divisioonan aluetta. Sen esikunta oli Loimolassa. Divisioonaa komensi ensin eversti Tiainen, tämän jälkeen eversti Svensson. Tiainen ja Svensson olivat kumpikin kouluttautuneet jääkäreiksi Saksassa ensimmäisen maailmansodan aikana. 12. divisioonan alaista Jalkaväkirykmentti 34:ää johti puolestaan everstiluutnantti Teittinen, joka puolestaan oli toiminut Suomen sisällissodassa joukkueenjohtajana valkoisten puolella.
Ennen talvisotaa uskottiin, että Karjalan Kannaksella käytäisiin Suomen kohtalon ratkaisevat taistelut. Näin ollen puolustuksen pääosa keskitettiin oletetulle pääsotanäyttämölle Kannakselle ja muille rintamille sijoitettiin vähemmän joukkoja. Laatokan Karjalaan sijoitettiin vain kahden divisioonan IV Armeijakunta.
Eversti Hannu Hannuksela komensi 13. Divisioonaa. Eversti Lauri Tiainen komensi aluksi 12. Divisioonaa, myöhemmin sen komentovastuun otti eversti Antero Svensson. Armeijakuntaan kuului lisäksi muutama erillinen pataljoona. Raskasta tykistöä ei ollut lainkaan ja panssarintorjuntaan oli vain yksi komppania.
Rintaman leveys oli reilusti yli 100 km, sillä aluksi vastuualueeseen kuului Tolvajärven tien pohjoispuolinen alue aina Uimaharjua myöten. Kenraalimajuri Heiskasen komentaman IV Armeijakunnan tärkeimpänä tehtävänä oli estää vihollisen pääsy Karjalan radalle ja sen kautta Kannaksen Armeijan selustaan. Perusperiaate oli, että Jänisjokilinjasta ei saanut luopua.
Mikä sitten oli Kollaan-Uomaan rintaman merkitys?
Kollaan rintamaosalla IV Armeijakunnan puolustuksen pääsuuntana oli Pitkäranta ja sivusuuntana Loimola. Pitkärannan suunta oli huomattavasti uhkaavampi, minkä aiheuttivat tieverkosto ja Sortavalan kaupungin läheisyys. Loimolan suunta oli myös tärkeä, sillä jos Kollaa pettäisi, voisi se helposti johtaa Pitkärannan ja koko armeijakunnan tuhoon. Tuhovaikutus ulottuisi aina Kannaksen Armeijaan asti uhaten samalla koko maan puolustusta. Tarpeen vaatiessa armeijakunta voisi vetäytyä taaksepäin Jänisjoen tasalle, mutta siellä ei ollut varustettuja asemia. Jänisjokilinjaa linnoitettiin vasta sodan loppuvaiheissa.
Armeijan sodankäynnin doktriini oli rakennettu niin, että pelkkään puolustukseen perustuva taktiikka ei toimisi. Voiton saavuttamiseksi olisi kyettävä myös hyökkäämään, sillä varsinkin ylivoimainen hyökkääjä jyrää ajan mittaan passiivisen puolustajan jalkoihinsa. Suunnitelman mukaan Kollaalla oli puolustauduttava ja puolustuksen oli kestettävä niin kauan, että Pitkärannan suunnan hyökkäys oli saatu suoritettua.
Talvisodan Kollaalla taistelleen Jalkaväkirykmentti 34:n (JR 34) taival puolustuslaitoksessa oli alkanut 1. toukokuuta 1934, kun Suomi oli ottanut sotavoiman liikekannallepanojärjestelmänä käyttöön niin sanotun aluejärjestelmän. Sotilaansa JR 34 sai noin 70% Sortavalan sotilaspiirin alueelta, Laatokan luoteisrannan pitäjien miehistä. Iso osa heistä oli Kirvusta, Rautjärveltä, Uukuniemeltä, Sortavalan maalaiskunnasta ja Ruskealasta.
Sodanuhka-aikana JR 34:n yksiköistä II ja III Pataljoona perustettiin Viipurin Rykmentin kasarmeilla Jaakkiman pitäjän Huuhanmäessä 9.–10. lokakuuta 1939. Sortavalan lyseolla ja tyttölyseolla perustettiin I Pataljoona. Rykmentin perustaminen tapahtui ennen YH:ta ja sen kokonaisvahvuus oli noin kolmetuhatta sotilasta. Joukot varustettiin ja tämän jälkeen ne keskitettiin välittömästi junakuljetuksin ensimmäisille ryhmitysalueilleen, jossa käynnistettiin linnoittautuminen.
Jalkaväkirykmentti 34 I Pataljoonan (I/JR 34) sotatie eriytyi Kollaan rintamalla taistelleista rykmentin II ja III Pataljoonista. Majuri Yrjö Valkaman komentama I Pataljoona irrotettiin heti YH:n alkaessa rykmentin yhteydestä 12. Divisioonan johdon käyttöön ja se taistelikin koko sodan ajan Uomaan-Uuksujoen alueella Laatokan Karjalan itäisimpänä pataljoonana. YH:n alkupäivinä pataljoonan puolustusalue sijaitsi Loimolasta lounaaseen Saarijärven-Polvijärven kannaksella 16. marraskuuta 1939 alkaen.
I/JR 34 vastasi itsenäisesti Loimolasta Käsnäselkään johtavan tien suunnasta, jossa tehtiin alueen puolustusasemien linnoitustöitä yhdessä 23. Pioneerikomppanian kanssa. Jo YH:n alkupäivinä puolustukseen ryhmittyneen pataljoonan sota alkoi Kollaan rintamalla taistelleita rykmentin muita osia rauhallisemmin.
Rykmentin pääosat, eli I ja II Pataljoona, saivat tulikasteensa Kollaan rintamalla heti talvisodan syttymispäivänä 30. marraskuuta 1939. Sodan alkuviikkoina suomalais- ja neuvostojoukoilla ei ollut jatkuvaa taistelukosketusta I/JR 34 -alueella. Tosin ajoittain käytiin kiivaitakin yhteenottoja sotivien osapuolten välillä.
Voidaan sanoa, että talvisota yllätti suomalaiset, sillä sodan syttymiseen ei täysin uskottu. Neuvostojoukkojen vyöryttyä rajan yli olivat suomalaisjoukot sotaan tottumattomia. Viivyttäminen tapahtui alkujärkytyksessä hiukan hätiköiden. Tosin tilaa oli yllin kyllin, joten maastoa voitiin siinä vaiheessa luovuttaa. Sitkeämpi viivyttäminen olisi kuitenkin pelastanut rajaseudun asukkaat järkyttävältä kohtalolta.
Jo ennen talvisotaa loka-marraskuussa 1939 siirrettiin pois kotiseudultaan rajan läheisyydestä noin 100 000 henkilöä. Talvisodan syttymisen jälkeen joutui suuri määrä ihmisiä lähtemään evakkoon ja he täyttivät rajaseudun tiet paetessaan kohti Sisä-Suomea. Evakot menettivät kotinsa ja yleensä lähes koko omaisuutensa. Äidit joutuivat yksin vastaamaan perheistään vieraissa oloissa miesten ollessa rintamalla. Talvisodan sytyttyä jäi Hyrsylän mutkan kylissä (Hyrsylä, Ignoila ja Hautavaara) neuvostojoukkojen vangiksi yli 1 700 siviiliasukasta ja heidät vietiin keskitysleirille Interposolkan kylään Petroskoin eteläpuolelle ja Kaimaojan leirille Kontupohjan länsipuolelle.
Jalkaväkirykmentti 34:n II pataljoonan komentajat talvisodassa olivat majuri Ilmari Salovaara (10.10. 1939 - 6.2. 1940) ja majuri, ratsumestari Carl von Haartman (6.12. 1939 -). Näiden alaisena toimiva luutnantti Aarne Juutilainen oli määrätty Jalkaväkirykmentti 34:ään komppanianpäälliköksi. Juutilaisen komppania oli sodan syttyessä Hyrsylän mutkassa Suojärven suunnalla, jossa Neuvostoliiton ylivoima oli suuri.
Jukka L. Mäkelä kirjoittaa Marokon kauhu –teoksessaan (1969):
"Hyrsylän mutkaa ei ollut edes ajateltu puolustaa, olihan se melkein kaikkialta Neuvostoliiton ympäröimä, ja vain kapean tien kulkema kannas yhdisti sen länteen. Tuo tie johti rajalta Suvilahteen, ja sen varteen oli asettunut asemiin majuri Salovaaran pataljoona, johon Juutilaisenkin komppania kuului. Rajan pinnassa viivytelleet varmistukset vetäytyivät, kaikkialla hyökkäsi ylivoimainen vihollinen, rajasopimusten mukaan sinne ei ollut saatu rakentaa linnoitettuja puolustuslaitteita."
Erkki Palolammen ensimmäinen tapaaminen Marokon kauhun kanssa
Marraskuun 23. 1939 tiedotusupseeri Erkki Palolampi, Kollaa kestää –teoksen kirjoittaja, tapasi ensimmäistä kertaa Juutilaisen vieraillessaan raja-alueella. Kirjan katkelmassa, jossa esiintyy myös Juutilaisen lähetti, rautjärveläinen sotamies Emil ”Linnunpoika” Varis, Palolampi kuvaa ensivaikutelmiaan Marokon kauhusta:
"Koska tällä Hautavaaran retkellä oppaana oli asianomainen komppanianpäällikkö, reserviluutnantti Juutilainen, josta niin paljon oli jo silloin tarinoitu, kerron ikään kuin esittelyksi tämän ensimmäisen tapaamisemme. Parin kumppanin kanssa menin hänen telttaansa, joka oli 'siellä jossakin' lähellä Verkkojärveä. Tiesin ennakolta tästä miehestä sen, että hän on palvellut Ranskan muukalaislegioonassa Marokossa, että hänen komppaniansa on niin mainiosti 'trimmattu', että sen loistokunnon näkee kauas jo miesten silmistä ja että tämän Marokon Kauhun huumori on välistä sellaista, että siviilit siellä kylissä haukkovat ilmaa ihmeissään.
Teltta oli samanlainen kuin kaikki muutkin teltat, mutta järjestys oli silmäänpistävän hyvä. Isäntä istui havuilla teltan perällä ja askarteli villapaitasillaan asetakkinsa kimpussa. Kun oli tervehditty ja isäntä oli vihjannut miehilleen, että kahvipannu kamiinalle, hän alkoi selitellä puuhiaan.
— Piti tässä ruveta koristautumaan näillä merkeillä. Jos sattuu niinkin hyvin käymään, että saamme pian seurustella iivanan kanssa, niin täytyyhän sitä itsensä jollakin tavoin esitellä.
'Tule lentäen lintu', hyräili luutnantti karhealla sotapäällikköäänellään. 'Herra luutnantti', vastasi yksi miehistä kohottautuen. — Tämä keskustelutapa ihmetytti vieraita, ja isäntä kävi selittämään.
— Katsokaas, kun näissä minun pojissani on niin kovasti näitä pikkulintuja, variksiakin toistakymmentä, niin täytyihän minun keksiä kaikille peitenimet. Tämä minun ja minun ratsuni hoitaja ja kahvinkeittäjäni ja repunvartijani on nimeltään »Linnunpoika».
— Herra luutnantti, tokaisi ”Linnunpoika” taas valppaasti. Lähdettiin tapaamaan rajamiehiä.
— Linnunpoika, nallipyssy, puheli päällikkö.
— Otetaan nallipyssy mukaan, kun tässä kerran on ryhdytty sotaa leikkimään. Mutta kyllä meille vielä käy niinkin hyvin, että saadaan käyttää nallipyssyä ja vähän isompiakin pyssyjä, muistakaa minun sanoneen. Tiellä, jota pitkin peräkanaa astelimme kohti maantietä, tuli vastaan partio.
— Jaha, siellähän minun poikani tulevat, nämä omatekoiset rajamiehet. Pojat pysähtyivät ilmoittaakseen, mutta päällikkö antoi ratsuraipallaan eli 'viululla', niin kuin hän sanoi, merkin, ettei tarvinnut.
— No, mitenkäs te kuljitte, syntiset? Niin tietysti peräkanaa ja toisissanne kiinni niin kuin pienen talon porsaat, selvähän se. Näittekös ryssää? Näitte, mutta ette saaneet kiinni. No, jopa oli huono tuuri, jopa oli pojilla huono tuuri. Tyhjää halli haukkui. Vaan vielä se tulee tällekin puolelle, odotetaan vain. No, pelkäsittekös, syntiset?
— Ei, herra luutnantti.
Korpraali oli selvästi loukkaantunut, kun pappa sellaista kysyi, ja muittenkin miesten kasvoilta katosi myhäily, mutta palasi taas, kun pappa alkoi puhua 'viuluaan' heristellen.
— Ja nyt, syntiset, teltoille ja kahvia naamaan, kuivaa ylle ja lepäämään! No, menkää nyt, lurjukset!
Jatkoimme matkaa, ja Kauhu jutteli vilkkaasti edelleen.
— Taitaapa tulla vallan mukava talvi meille. Suot eivät näytä menevän jäähän, se säästää paljon vaivaa. Nyt ei tarvitse kuin painaa korolla suohon. Minulla tulee aina selkä kipeäksi, kun vain ajattelenkin hautaamista. Siellä etelässä kerran kaivoin nahat ja lihatkin käsistäni. Oli haudankaivukilpailu. Kaksikymmentä hautaa päivässä hiekkaan; mutta kyllä minä sen kilpailun voitin. Poikkesimme tarkastamaan pari vartiopaikkaa ja kenttävartioiden majapaikan korvessa.
Kauhu tutki tarkoin kaikki seikat, kyseli ja tarkasteli sekä haukkui, mutta kaiken haukkumisen päälle hän puheli puuta heinää aivan kuin äskeistä haukkumista anteeksi pyytävään sävyyn. Ajoimme autolla kohti Suojoen lossia. Lähestyimme kohtaa, jossa tien oikealla puolella oli jono halkopinoja.
— Nyt hiljaa, hiljaa vain, täällä on kohta jotakin, puheli Kauhu.
Auto pysäytettiin, ja Kauhu lähti autosta kohti halkopinoa.
— Hei, syntinen, hän huusi. Pinon takaa näkyi pistin. 'Herra luutnantti.'
— Jaaha, lurjus, mitä kuuluu? Onko näkynyt sopimattomia? — Ovatko käsikranaatit kunnossa? Näyttäkää! Osaatteko käyttää? Uskallatteko käyttää?
Jämerän näköinen vartiomies vastaili ylpeänä.
— Jaa, ne sankarit, sanoi Kauhu tullessaan autoon. — Näitten minun poikieni edessä onkin paras pysähtyä nopeasti. Ne ampuvat hyvin herkästi, oikein herkästi. Enkä minä puolestani ole sellaisissa asioissa ollenkaan pikkumainen. Täytyyhän tietysti aina kysyä sekin, onko ammuttu varoituslaukaukset, mutta kysytään vain, montako laukausta on ammuttu eikä niin tarkkaan missä järjestyksessä ne on ammuttu. Sattui parille syntiselle pieni erehdys. Päästivät, lurjukset, pari epäilyttävää siviiliä juoksemaan karkuun. Pojat olivat kovasti onnettomia koko komppaniassa, kun minä naureskelin, että siinä menivät korpraalin natsat sivu olkapään."
Sotilaspastori Jorma Heiskanen tapaa myös Juutilaisen
Suojajärvellä ja Kollaalla KTR 12:n patteriston pastorina palvellut Jorma Heiskanen (1914 – 1941) antaa myös näytteen Juutilaisen suoraviivaisesta johtamistyylistä teoksessaan Kenttäpappina Kollaalla (1941), siteeraten Marokon Kauhun omia sanoja:
”Ennen kaikkea: reippaasti toimeksi. Eikä mitään viivytyksiä. Kun ohjelmaan on merkitty jotain jostain saatavaksi, täytyy sen sieltä hellitä sillä kellonlyömällä, vaikka pitäisi käyttää voimaa. Kyllä kai te olette saaneet jo edes sen verran pistooleja, että pystytte panemaan vähän kiirettä rättimikkoihin. Ja sitten pojat jonoon, pari jakamaan, ja huit” – tässä hän päästi huulillaan vauhdin tehokkuutta kuvaavan äännähdyksen – ”kaikki on selvää. Tahti pitää olla, reipas tahti, se on tärkeintä…”
…
"Juutilainen piti yyhooviikkoinakin vauhdin päällä. Toiviaisen komppanian työskennellessä Suovanjärven rannalla hän poikineen heilui jo Kollaan vaiheilla, teetti töitä, tutustui maastoon ja hoidatti aseet. Hän kasvatti kaiken aikaa poikiinsa sissijoukon rämäpäistä ja vähästä piittaamatonta henkeä. Joskus hän ajeli Loimolaan henkilökohtaiseen käyttöönsä saamallaan autobussilla. Sillä kuudes komppania oli alun perin Teittisen, rykmentin komentajan, lempilapsi. Juutilainen ja Sota-Ville olivat sukulaissieluja, Saharan liepeitä haistellut pitkä reserviluutnantti ja tuikeakatseinen everstiluutnantti, joka ei antanut periksi divisioonan komentajallekaan, vaikka joutuikin vaikenemaan, kun tämä silmät kipinöiden jyräytti puheenvuoronsa päätteeksi: 'Piste!' Teittinen oli itsepäinen kuin saaliinsa jäljillä juokseva nälkämaan susi, hän ajoi perille saakka. Ja Kauhussa hän tapasi veroisensa, siksi he tulivat keskenään mitä parhaiten toimeen ja ymmärsivät toisensa ajatukset puolesta sanastakin. Siksi Juutilaisen komppania oli alun perin erikoisasemassa. Jos jostain oli muualla puutetta, saattoi olla varma tapaavansa sitä kuudennessa; jos muualla taisteltiin huonojen majoitusolojen, täiden tai jonkin pikku sairauden kanssa, sopi mennä katsomaan, mitä asia radikaalisesti ja suoraviivaisesti oli hoidettu kuudennessa. Matkalla Suvilahteen tuli runsaasti syyhyä. Kauhu pakkoluovutti käyttöönsä pariksi illaksi muutaman saunan, pani miehet pistäytymään Suvilahden apteekilla, ja muutaman päivän kuluttua komppaniassa ei ollut ainuttakaan syyhyistä. Resepti oli hänen omansa, ja se toteutettiin vauhdilla ja sataprosenttisella tehokkuudella."
Kenttäpappi Kollaalla jäi Jorma Heiskasen ainoaksi julkaistuksi teokseksi. Jatkosodan aikana hän oli KTR12:ssa tiedotuskomppanian joukkueenjohtajana. Jorma Heiskanen katosi jatkosodan alkupäivinä partiomatkalla Ensossa, ja hänet julistettiin vuonna 1948 sotavankeudessa kuolleeksi.
Joulukuu 1939 Kollaanjoen alueella
Suojärven alueella hyökkäsi kaksi neuvostoliittolaista jalkaväkidivisioonaa (56.Jv.D ja 139.Jv.D). Eversti Lauri Tiaisen 12. Divisioonan (12. D) joukot pysäyttivät Hyrsylän suunnasta hyökänneen vihollisdivisioonan (56.Jv.D) hyökkäyksen 1. joulukuuta 1939 kuluessa Suojärven suurimman keskuskylän Suvilahden kaakkoispuolella.
Suvilahden pohjoispuolella hyökkäävä neuvostodivisioona (139.Jv.D) saavutti Osasto Räsäsen vastuualueella 1. joulukuuta aamulla Suojärven itärannan ja sen suuntaisen tien. Päivän kuluessa vihollinen sai hallintaansa myös Suojärven länsipuolisen tien pohjoispään. Samana päivänä Verkkolammen alueella Juutilaisen johtama komppania pysäytti alueelle edenneiden neuvostojoukkojen etenemisen. Samoin Suojärven taistelualueen eteläosassa sijaitsevan Artahuuhdan alueella ratsumestari Arnold Majewskin johtamat joukot pysäyttivät puna-armeijan joukot.
Talvisodan kolmantena päivänä Suomen puolustus rakoili Laatokan pohjoispuolella. Neuvostoliitto oli keskittänyt Suojärven alueelle huomattavasti enemmän joukkoja kuin Suomen sodanjohto oli olettanut. Suvilahden-Lietteen maasto menetettiin viholliselle 2. joulukuuta 1939. Juutilaisen komppania oli Hyrsylästä alkaen kaksi vuorokautta pidättänyt vihollisen rajuja hyökkäyksiä Hautavaaran Verkkojärven linjalla ja oli nyt vetäytymässä. Kolmantena sotapäivänä suojajoukot olivat yhä pääaseman etupuolella, mutta vetäytyivät edelleen koko ajan ja luopuivat viivytysasemista kaikkialla. Rintamalla levinneet väärät tiedot nopeuttivat joukkojen vetäytymistä, ja vihollinen onnistui läpimurrossa Suojärvellä.
12. Divisioonan komentaja antoi käskyn Iso-Pyhäjärven viivytysaseman tyhjentämisestä ja siinä olevien joukkojen vetämisestä lähemmäs Suvilahtea. Eversti Tiainen päätti 2. joulukuuta luopua Suvilahdesta ja antoi sen kaakkoispuolisissa viivytysasemissa olleille joukoille luvan irtautua.
Tiainen antoi tämän käskynsä sen vuoksi, että Er.Os. Räsäseltä oli tullut pelätty jobinposti: osasto oli jättänyt Annantehtaalle johtavan tien pään vihollisen käsiin. Everstiluutnantti Teittinen ei suinkaan mielellään käskyä täyttänyt. Mikään välitön vaara ei Annantehtaan suunnasta vielä uhannut, ja viivytysasemat olivat erinomaiset, mutta käsky oli käsky ja niin muodoin täytettävä. Itse asiassa tämä toimenpide koitui taisteluosastolle enemmän hyödyksi kuin haitaksi: rintama tiivistyi ja vastustusvoima lisääntyi.
Suvilahden kohtalon käsky kuitenkin ratkaisi. Rykmentin pohjoisella sivustalla olevat joukot olivat perääntyneet laskettua nopeammin, joten Suvilahden puolustajia uhkasi saarto. Suomalaiset sovelsivat ”poltetun maan taktiikkaa” ja sytyttivät Teittisen määräyksestä tuleen kylän, jotta venäläisille ei jäisi ruokaa tai majapaikkoja. Ilmoitus koko kauppalan polttamisesta tuli joukoille aamulla 2. joulukuuta.
Laajin hävitystyön kohde oli neljänsadan asuintalon Suvilahden taajama Suojärvellä. Tehtävä oli haasteellinen, sillä hävitettäviä kohteita oli paljon, aikaa vähän, ja venäläiset jo lähes taajama-alueen reunalla. Viidenkymmenen miehen hävityspartio aloitti polttamalla asuinrakennukset. Tavallista vaikeampi kohde oli luterilainen kirkko, jonka vartiomies esti hävityspartiota tuhoamasta kirkkoa. Partio pääsi työhönsä vasta pitkällisen väittelyn jälkeen, mutta iso kirkko ei ollut vielä silloinkaan helppo poltettava. Rakennus oli sen verran suuri, että vaikka keskelle koottiin poltettavaa materiaalia, niin se ei ollut riittää sytyttämään rakennusta.
Vastaavanlainen vartioitu kohde oli Suvilahden keskuskansakoulu, jonka vartiomiehet eivät sallineet koulun sytyttämistä tuleen. Tilanne ratkesi vasta sen jälkeen, kun paikalle tuli upseeri, joka antoi luvan rakennuksen hävittämiseen.
Kaikki eläimet, joita ei voitu evakuoida tai käyttää joukkojen hyväksi, oli myös tuhottava. Eräässä ulkorakennuksessa oli kaksi sikaa ja noin sata kanaa. Siat lahdattiin mutta kanojen surmaaminen osoittautui ongelmalliseksi. Silloin yksi miehistä sai päähänsä ajatuksen hoitaa toimenpide käsikranaatilla. Ilma pöllysi höyhenistä, mutta kanat kaakattivat edelleen ja pyörivät ympäriinsä. Ainoaksi ratkaisuksi jäi ovien telkeäminen ja rakennuksen laittaminen polttokuntoon.
Juutilainen ja vänrikki Salo huomasivat, että paikallisen poliisin ulkorakennukseen oli jäänyt vielä elävänä suuri sika. Juutilainen ilmoitti, että he eivät jätä karjua, jonka hän sillä hetkellä risti uudelleen ”Oskariksi”.
Linnunpoika eli Juutilaisen sotilaspalvelija Emil Varis sai käskyn hakea kuormastosta hevonen ja reki. Pienikokoinen Varis heitettiin ratsun selkään ja Kauhu antoi piiskasta kylkeen. Linnunpoika ei kuitenkaan kohdannut sellaisia ajoneuvoja, joita olisi voinut käyttää sian kuljetukseen. Niinpä Juutilainen käski sytyttää tuleen ulkorakennuksen, jonne onneton ”Oskari” oli työnnetty takaisin. Linnunpoika tuumasi myöhemmin, että Marokon kauhu oli varmaan paistanut viholliselle sian, jotta nämä jaksaisivat tapella paremmin.
Suvilahden hävitys onnistui lähes täydellisesti, sillä myös suuret propsipuuvarastot tuikattiin tuleen. Taajama paloi kahden vuorokauden ajan.
Marokon kauhun komppania oli puolustuksessa Suvilahden itäpuolella, hautausmaan laidalla. Aarne Juutilainen seisoi tienpenkalla likaisessa lumipuvussa, joka oli harmaan armeijan kenttäpuvun päällä, kallellaan oleva turkissuikka päässä ja suuri verinen arpi silmäkulman vieressä. Hän katseli näköalapaikaltaan miestensä saapumista ensimmäisestä taistelustaan, tulikasteestaan, hymyili leveästi näille ja sanoi välillä näille jonkin hyväksyvän huomautuksen, johon miehet hymyilivät takaisin.
Hannu Narsakan, Tulimyrsky Kollaalla -teoksen (2017) kirjoittajan mukaan arpi oli tullut, kun Juutilainen oli seissyt komentoryhmän kanssa telttansa luona ja nähnyt nuoren suomalaissotilaan juoksevan kohti komentopaikkaa, tempaissut pistoolinsa esiin ja mutissut jotain ”karkurista”. Ennen kuin Juutilainen oli ehtinyt ampua pelkuriksi luulemansa sotilaan kuoliaaksi, alikersantti Hugo Variksen kivääri oli heilahtanut kaaressa, osunut Marokon kauhua ohimoon silmäkulman viereen ja kaatanut Juutilaisen maahan. Tilanne oli pian ohi, kun oli selvinnyt, että ”karkuri” olikin lähetti, joka oli tuomassa tietoa neuvostoliittolaisten tulosta rintaman eteen.
Rykmentin komentaja eversti Wilhelm Teittinen oli kehottanut Juutilaista aloittamaan perääntymisen. Juutilainen ei kuitenkaan ollut totellut käskyä. Häntä kohti tuli Teittisen lähetti Ahti Vuorensola (jonka Erkki Palolampi risti myöhemmin uudelleen "Vinkaloksi", "solaa" tarkoittavan sanan mukaan). Juutilaiselle tuli kiire tarkastamaan asemia, mutta lopulta lähetti tavoitti hänet. Lähetillä oli kirjallinen käsky mukanaan kirjallinen käsky jättää Suvilahti. Välikylän suunta oli avoin, Artahuhdan korpi etelästä käsin samoin, ja Suvilahti oli jo liekeissä. Juutilainen sanoi Vuorensolalle: ”Jaaha, oikein kirjallisia terveisiä. Mutta niin kuin näette, ei nyt ole aikaa ruveta kirjeitä lukemaan, se saa jäädä vähän tuonnemmaksi. Sanokaa komentajalle, että tullaan, eikä meitä bolshevikit petä. Emme me jää pussiin.” Peräännyttävä olisi, mutta sitä ennen Juutilainen halusi toteuttaa suunnitelmansa.
Komppania oli asemissa konekiväärit tielle suunnattuina. Tunnelma oli odottava. Myös lähetti jäi seuraamaan tilanteen kehittymistä. Pian tien mutkan takaa ilmestyi näkyviin ratsastaja ja hänen jäljessään jalkamiehiä nelirivissä. Juutilainen oli itse yhden konekiväärin takana. Hänen avattuaan tulen komppanian kaikki aseet yhtyivät siihen ja tuho kävi venäläisrivistössä. Sotilaat pakenivat silmittömästi. Kun ei enää ollut, mitä ampua, Juutilainen kokosi komppaniansa ja lähti käskyn mukaan kohti länttä.
6./JR 34 oli sijoitettu maantien molemmin puolin, siis pahimpaan paikkaan, koska venäläiset etenivät juuri maantien suunnassa. Asemat olivat mäen harjanteella, tiheässä männikössä. Juutilainen otti komentopaikakseen joen rannalla olevan kaksihuoneisen mökin. Hänellä oli myös teltta valmiina kaiken varalta rinteen takana. Emil Varis eli Linnunpoika oli Juutilaisen pikalähetti. Juutilaisella oli lisäksi toinen lähetti, hänkin rautjärveläinen ja sukunimeltään myös Varis. Toinen lähetti-Varis sai suorittaa hieman rauhallisempia tehtäviä kuin Linnunpoika.
Venäläisten seuraava tuli-isku oli tuntuvasti ankarampi ja pitempi. Se kesti aina seuraavaan päivään, lähelle puoltapäivää. Komppanianpäällikön teltta meni myös taivaan tuuliin. Kranaatti tuli niin lähelle sitä, että ilmanpaine repi ja vei teltan mennessään, niin että miehet jäivät siihen pitkälleen katsomaan taivaan tähtiä, kuten vääpeli Pakkanen tapahtuman totesi. Marokon Kauhulta särkyivät myös komentomökin ikkunat siellä rintamien välissä, joten hänen oli yöllä tultava lähettiensä ja kuuluisan kiikkutuolinsa kanssa turvallisempaan paikkaan.
Joulukuun 4. päivän taisteluissa Piitsoinojalla suomalaisiin tarttui pakokauhu ja joukot vetäytyivät kohti Loimolaa. Tilanne saatiin hetkeksi hallintaan Näätäojalla, mutta lopullisesti vasta kymmenen kilometriä länteen olevalla Kollaanjoella. Laatokan koillispuolella Kollaanjoen ympäristö oli harvaan asuttua, tietöntä korpea. Kollaalla kulki kuitenkin sekä maan- että rautatie, joita pitkin Neuvostoliiton sodanjohto suunnitteli etenevänsä Viipurin-Joensuun rautatielle ja samalla Kannaksen armeijan selustaan.
Kollaan strateginen asema nousikin hyvin tärkeäksi koko sodan kannalta. Tästä syystä Kollaanjoesta ja -järvestä kohoavalle harjanteelle oli ylimääräisen kertausharjoituksen aikana valmisteltu viivytysasema, johon oli ryhmittynyt everstiluutnantti Wilhelm Teittisen johtama Jalkaväkirykmentti 34.
Sodan sekavien alkupäivien jälkeen rintamalinja vakiintui Kollaanjoelle, ja sinne ryhmitetty joukko nimettiin 8. joulukuuta 1939 taisteluosasto Teittiseksi. 12. divisioonan alainen osasto muodostui neljästä pataljoonasta, kaksi Jalkaväkirykmentti 34:stä ja kaksi Jalkaväkirykmentti 35:stä. Tykistönä oli 12 tykin I/KTR 12 (Kenttätykistörykmentti 12). Osastoa tuki myös Panssarijuna 1. Alueella oli neljä pataljoonaa ja kaksi rykmentin komentajaa everstiluutnantti Teittisen vastatessa johtamisesta.
Kollaanjoen puolustuslinja keskittyi taistelujen alkuvaiheessa Suojärven-Loimolan maantien sekä sen eteläpuolelle sijoittuvan rautatien maastoon. Joulukuun 10. päivästä alkaen puna-armeijan yksiköt aloittivat lähes päivittäin toistuvat hyökkäykset Kollaanjoen rintamaa vastaan pääasiassa valoisana aikana. Jalkaväen tukena neuvostojoukoilla oli vahva epäsuora tuli, panssarivaunuja sekä jonkin verran myös lentokoneita.
Hyökkäyksiin liittyi poikkeuksetta neuvostotykistön koko valoisan ajan kestävä tulitus suomalaisasemiin. Puna-armeija pyrki hyökkäyksillä sitomaan suomalaisjoukot rintamataisteluun ja lähetti samanaikaisesti osastoja kiertämään suomalaisten selustaan pääosin etelän kautta. Siirtämällä joukkoja sivustoilla etenevien vihollisjoukkojen torjumiseksi rintamalinjat saatiin kuitenkin säilytettyä.
Maanantaina 11.12. 1939 IV armeijakunnan kenraali Woldemar Hägglund kävi Kollaalla ja vieraili luutnantti Juutilaisen teltassa eversti Tiaisen ja everstiluutnantti Teittisen seurassa. Hägglund kysyi kahvia juotaessa Juutilaiselta: ”Kestääkö Kollaa?” Juutilainen vastasi: ”Kyllä kestää, herra kenraali, ellei käsketä karkuun juoksemaan.”
Kollaanjoen taistelualueen eteläosissa aloite siirtyi suomalaisjoukoille 14. joulukuuta 1939, kun hyökkäävien neuvostojoukkojen toinen pataljoona hajosi ja vetäytyi alueelta. Puna-armeijan joukot etenivät taistelualueen pohjoisosassa ja everstiluutnantti Wilhelm Teittinen alkoi siirtää joukkojaan pois Kollaanjoen eteläiseltä taistelualueelta. Puna-armeijan 56. divisioonaan kuuluneet kahden komppanian suuruiset joukot olivat etenemässä pohjoisen kautta suomalaisten selustaan.
Päivän aikana Juutilaisen johtama komppania hyökkäsi onnistuneesti Kollaanjoen itäpuolelle. Komppania muun muassa tuhosi viisi hyökkäysvaunua ja otti sotasaaliiksi muun muassa kaksi panssarintorjuntatykkiä ja kolme konekivääriä. Juutilainen kutsui tätä ”tavaranhakumatkaksi”. Suomalaisjoukot jättivät etuvartioasemansa Kollaanjoen itäpuolelle. Tästä oli hyötyä vastahyökkäykselle, joka suunniteltiin toteutettavaksi myöhemmin.
Aarne Juutilainen haavoittui lievästi oikeaan poskeen ja oikean jalan päkiään 17. joulukuuta 1939. 19. joulukuuta 1939 Yleisradion toimittaja, elokuvanäyttelijänä myöhemmin tunnettu Tauno Majuri saapui Kollaanjoelle. Juutilainen vedettiin ahkiossa paikalle ja hän antoi Majurille radiohaastattelun.
Sotilaspastorina Kollaalla palvellut Jorma Heiskanen uskaltautui myös etulinjaan ja voitti Juutilaisen ja tämän miesten luottamuksen. Heiskanen kirjoittaa päiväkirjassaan 22.12. 1939:
"Pientä lumipyryä. Oli oiva päivä pistäytyä etumaastossa kahvilla Juutilaisen luona. Hetki ennen tuloani oli sirpale tehnyt kankaaseen metrisen repeämän. Siitä huolimatta Kauhu oli loistavalla tuulella, makasi vuoteessaan ja luki jännitysromaania. Aina väliin suhahti luoti teltan yläosan läpi. Hänen kylmäpäisyydessään riitti ihmeteltävää…"
Taisteluosasto Teittinen suoritti joulukuussa useita vastahyökkäyksiä, joiden tavoitteena oli katkaista vihollisen selustayhteydet kaksipuolista saarrostusta hyväksi käyttäen. Hyökkäykset jäivät tuloksiltaan vähäisiksi. Joulukuun lopulla osasto joutui ryhmittämään kaikki neljä pataljoonaansa Kollaanjoelle. Osaston tukena oli KTR 12:n kaksi patteristoa.
24. joulukuuta 1939 Maalaisliiton kansanedustaja, pastori Antti J. Rantamaa, joka oli tullut vapaaehtoisena rintamalle, saapui pitämään joulujumalanpalveluksen Marokon kauhun miehille. Eduskunta oli tällöin evakuoituna Kauhajoelle. Hengellisen työn lisäksi Rantamaa oli raahannut telttoihin ja korsuihin säkkikaupalla joululahjoja kotoa. Virren veisuuta säestävä rauha katkesi äkkiä, kun venäläisten puolelta ammuttiin keskitys miesten taakse. Laulun oli täytynyt kuulua parin sadan metrin päähän venäläisten etulinjaan.
Kranaatit räiskyivät kukkulamaastossa ja kelohongissa. Kuului 45 mm:n piiskatykin paukahduksia ja konekiväärin lyhyitä sarjoja. Tulitus kiihtyi välillä. Rantamaa näki komppanian miehissä hermostuneisuutta. Jouluhartaus päättyi virren viimeiseen säkeistöön: ”Nyt Jumalalle kunnia, kun antoi ainoon poikansa”. Sotilaat lähtivät kohti telttoja. Rantamaa kiersi Juutilaisen kanssa lahjoja jakamassa. Korsuihin oli koristeltu joulukuusia. Miehet lukivat kotoa lähetettyjä kirjeitä. Maan alta kuului uudestaan jouluvirsi.
Tarkka-ampuja Simo Häyhä kirjoitti muistiinpanoissaan yhdestä Juutilaisen tempauksista:
”Joulun jälkeen otimme ryssän kiinni, sidoimme silmät ja pyöritimme hänet sekaisin ja veimme hyviin kesteihin Marokon kauhun telttaan. Ryssä oli pitoihin tyytyväinen ja kun hänet takaisin lähetettiin, niin tuntui se hänestä kovin vastenmieliseltä.”
Marokon Kauhun kirje kaatuneen äidille
"Korvessa 28.12. 39. Arvoisa Rouva ja Äiti.
Minulla on surullinen tehtävä ilmoittaa Teille, Rouva Varis, että Poikanne alikersantti Toivo Varis kaatui tänään 28.12. 39 klo 14,30 tarkastaessaan komppaniamme etuvartioita.
Sanoistahan ei ole apua tällaisessa tapauksessa Äidille eikä kait muillekaan sureville, mutta kesken taistelun pidän velvollisuutena ilmoittaa Teille, että hän oli lyhyesti sanottuna komppaniani paras Mies, vaikka otetaan upseeritkin lukuun.
Jo ensimmäisessä taistelussa kunnostautumisestaan olin ehdottanut hänet ylennettäväksi kersantiksi ja olin jo ehdottanut hänelle ainoana komppaniastani kahta kunniamerkkiä, jotka tulevatkin ajallaan äidille.
Me toimme tietysti Hänet heti rintaman taakse edelleen kotiin toimitettavaksi, kätkettäväksi kotiseutunsa multaan, jonka puolustuksessa Hän joutui antamaan kaikkensa. Valmiit olemme me kaikki toisetkin maallemme antamaan saman, mutta sen lahjan, ainakin aluksi, saavat antaa vain parhaat.
Mutta, rouva Varis ja muut omaiset, olkaa ylpeitä pojastanne ja veljestänne, ei Hän ole turhaan kaatunut, emmekä aijo turhaan kaatua me toisetkaan kun meillä on tällaisia esikuvia seurattavana.
Jos olisi lohtuna, niin pyydän ilmoittaa, etten ole sallinut, enkä tule sallimaan minkäänlaista tyhjää uhkarohkeutta. Pidän ainoastaan velvollisuutensa tunnollista täyttämistä rohkeutena ja velvollisuutena Maatamme kohtaan ja juuri tällainen oli Toivo.
Minulla oli kunnia tulla sinuksi hänen kanssaan jouluaattona. Olen ylpeä, että minun on sallittu olla esimiehenä Hänelle ja muille rohkeille Rautjärven Pojille.
Ottaen osaa suruunne!
Kunnioittaen,
res. luutn. Aarne E. Juutilainen,
6/JR34:n pääll."
Tammikuu 1940 Kollaan-Uomaan alueella
Tammikuun 1940 alkupuoli oli Kollaan rintamalla sangen rauhallista aikaa johtuen osin runsaan viikon mittaisesta ankarasta pakkasjaksosta. IV Armeijakunnan esikunta siirsi heti vuoden aluksi käskyllään pois alueen käytännössä ainoana reserviyksikkönä olleen Kevyt Osasto 12:n. Armeijakunta suunnitteli suurta vastahyökkäystä Laatokan Karjalan eteläosassa, joten sinne keskitettiin joukkoja.
Kollaan taistelualueelle jäi jalkaväkeä ainoastaan neljä pataljoonaa, joista muodostettiin taisteluosasto Räiskä, myöhemmin nimeksi tuli taisteluosasto Hai. Rauhallisen jakson aikana joukkoja täydennettiin, lepuutettiin ja puolustusasemia linnoitettiin sekä partioitiin. Vuodenvaihteen molemmin puolin suomalaiset keskittyivät korsujen rakentamiseen.
Rintaman molemmilla puolilla toimintaa hankaloittivat kireät pakkaset. Esimerkiksi 17. tammikuuta mitattiin pakkaslukemaksi -42 °C Kollaalla. Tiedustelu oli saanut selville, että Kollaanjoen taistelualueelle oli saapumassa toinenkin neuvostodivisioona. Alkuvuoden rajuimmat hyökkäykset alkoivat 21. tammikuuta. Ne saatiin torjutuiksi, mutta enteilivät suurhyökkäyksen alkamista.
I/JR 34:n alueella Uomaan kylää oli yritetty vallata takaisin jo sodan alkuviikkoina useita kertoja siinä onnistumatta. Tätä tehtävää varten perustettiin joulupäivänä taisteluosasto Valkama. Osastoon kuului I/JR 34 ja vahvennuksina Eskadroona/Kev.Os. 12, Kanuunajaos/8./KTR 12 sekä osia 24. Pioneerikomppaniasta ja yksi panssarintorjuntatykki miehistöineen.
Taisteluosasto oli saanut tehtäväkseen edetä Uomaan kylään, tuhota siellä olevat viholliset ja katkaista Käsnäselän-Uomaan tie. Eteneminen pysähtyi kuitenkin Uomaan kyläaukean pohjoisreunaan, jossa törmättiin vihollispanssarein vahvistettuun puolustukseen.
Seuraava yritys Uomaan valtaamiseksi tehtiin 3. tammikuuta 1940, mutta neuvostojoukot torjuivat sen. Samana päivänä Aarne Juutilainen haavoittui oikeaan käteen ja rintaan.
Kello kuuden jälkeen illalla tykistötuli oli muuttunut kiivaaksi. Marokon kauhu oli komentoteltassaan, jonka kankaaseen sirpaleet ja kivet iskivät vähä väliä, ja istui keinutuolissaan. Teltassa olivat käymässä Juutilaisen komppanian lähetit. Teltan oviaukolla Marokon kauhun lähetti ”Linnunpoika”, sotamies Emil Varis, söi päivällispuuroaan ja tarkkaili samalla, mihin sirpaleet teltan lähistössä osuivat.
Ilmeisesti Linnunpoika oli Juutilaisen mielestä siinä samanaikaisesti aterioidessaan ja ulos metsään kurkistellessaan liian huoleton, sillä Juutilainen ärähti tälle: ”Pääseekö Varis matalaksi tai minä ammun sinut!”. Samassa jotakin räjähti läheisen puun oksassa ja sirpaleet iskivät telttaan. Juutilainen huomasi kätensä vuotavan verta ja kahden sormen vahingoittuneen. Hän sanoi muille, että hänen on lähdettävä ja käski vänrikki Salon ottamaan vastuun komppaniasta. Esikunnasta lähetettiin auto viemään Juutilaista sidottavaksi. Linnunpoika ja merikarvialainen sotamies Reino Aalto veivät Juutilaisen matkatavarat autoon. Marokon kauhua vaivasivat hänen äskeiset sanansa Linnunpojalle, joten hän sanoi tälle vielä ennen lähtöä: ”Kuule Varis, ei mitään muistelemista entisistä”.
Juutilainen vähätteli käsivammaansa ja vasta esimiehen, ”Sota-Wille” Teittisen painostus sai hänet hankkimaan lääkärinapua. Pääsidontapaikalla Vanhassa Loimolassa haavoittuminen osoittautui niin vakavaksi, että sormia uhkasi amputointi. Lopulta kuitenkin Juutilainen sai lääkärien kanssa neuvoteltua, että keskisormesta poistettiin kaksi niveltä ja liipasimen painamiseen tärkeä etusormi sai jäädä. Juutilainen lähti junalla hoitoon sotasairaalaksi muutetussa Sortavalan sairaalassa ja asui kaupungissa vanhempiensa luona.
Jukka L. Mäkelä kirjoittaa Marokon kauhu -elämäkerrassa, kuinka sairasloman aikana Juutilainen tapasi ensimmäistä kertaa tulevan morsiamensa Helvi Hovin (Seppo Porvali käyttää Minä, Marokon kauhu -kirjassaan sekä lavamonologissa Helvistä nimeä ”Irma”). Tämä oli töissä Siitosen kivitalon pohjakerroksessa olevassa parturiliikkeessä, jonka säännöllinen asiakas Juutilaisesta tuli. Eräänä päivänä tuli ilmahälytys ja pommitus vavisutti taloa, jossa parturiliike oli. Juutilainen suojasi naista ja ohjasi tämän ulos rakennuksesta, joka oli kärsinyt pahoja vaurioita. Vietyään naisen väestönsuojaan turvaan Juutilainen ohjasi rannassa olevien puisten varastorakennusten tyhjentämistä rannikkotykistön ammuksista.
Juutilaisen sairasloma-ajasta liikkuu toisenlaisiakin tietoja. Hannu Narsakka kertoo Tulimyrsky Kollaalla -teoksessa (s. 224), että Patteriston sotilaspappi Jorma Heiskanen kirjoitti sotapäiväkirjassaan 30. tammikuuta 1940:
”Juutilainen on Sortavalassa sairastaessaan munannut itsensä perin pohjin. Kavunnut veturin päälle ja hihkunut, että Pappa lähtee katsomaan poikiaan. On nyt juonut itsensä mielisairaalaan. Suomi tarvitsisi totisesti miehensä parempaan.”
Kirjoittaessaan Kollaa kestää –teostaan kesällä 1940 Erkki Palolampi oli saanut Heiskasen sotapäiväkirjan lainaan ja lisäsi sivulle oman kommenttinsa Heiskasen tekstiin:
”Näissä pappa-jutuissa ei ole hiventäkään totta”.
Joka tapauksessa 10.1. 1940 oli IV Armeijakunnan Esikunta lähettänyt 12. Divisioonalle kirjelmän Juutilaisen sairasloman aikaisista puheista Sortavalassa. Tältä ajalta oli lähtenyt liikkeelle monia kielteisiä kertomuksia, joilla oli vaikutuksensa Juutilaisen ylentämiseen kapteeniksi. Juutilaisen lähetti Emil ”Linnunpoika” Varis kertoo omissa muistiinpanoissaan IV Armeijakunnan majuri tulleen vierailulle 6. komppaniaan. Tarkoitus oli tarkistaa, oliko ehdotus Juutilaisen ylentämisestä kapteeniksi osunut oikeaan. Majuri oli käynyt korsussa kyselemässä Juutilaisesta tämän miehiltä. Pois lähtiessään majuri oli todennut, että ”Näillä tiedoilla ruusuke jää saamatta”. Kun Juutilaisen ylennys kapteeniksi kuitenkin tuli, miehet olivat sitä mieltä, että asian oli ratkaissut Marokon Kauhun kova mielikuva ja maine.
Kuudetta komppaniaa johti Juutilaisen poissaollessa vänrikki Soini Salo. Uomaan suunnalla olevan I/JR 34 -pataljoonan komentajaksi oli nimetty 16.1. 1939 alkaen ratsumestari Arnold Majewski.
Laatokan pohjoisrannalla kenraalimajuri Woldemar Hägglundin IV armeijakunta lähti vastahyökkäykseen tammikuun 5. päivänä. Puna-armeijan kaksi divisioona ja panssariprikaati saarrostettiin ja niiden pääosat jäivät motteihin. Sana motti juontaa juurensa juuri näistä taisteluista. Se tarkoittaa saarrettua vihollisjoukkoa, laajemmin käytettynä saartorengasta, sen sisällä olevia joukkoja ja renkaan vartijoita. Näitä motteja nakerrettiin pitkin tammikuuta ja useat motit saatiin lopulta tuhotuksi.
Asemasota jatkui Kollaanjoen varrella, jossa venäläiset yrittivät kuluttaa suomalaiset loppuun jatkuvalla tykistötulella. Täydennysjoukkoja ei ollut lähettää ja Kollaan väsyneiden miesten oli kestettävä yksin.
Neljänteen yritykseen Uomaan valtaamiseksi 17.–21. tammikuuta saatiin lisäjoukkoja JR 36:sta.
Neljännellä kerralla saatiin huoltojoukkojen tieyhteydet katkaistuksi ja Uomaan motti alkoi hahmottua. Aluksi eteläinen sivu oli vielä täysin auki, mutta motti saatiin suljetuksi myös eteläosista 23. tammikuuta. Taisteluosasto Valkaman voimat eivät kuitenkaan kovan pakkasen vaivatessa toimintaa yksin riittäneet tien pysyvään katkaisuun ja kylän valtaamiseen.
Puna-armeijan joukkojen aktiivisuuden lisääntyessä Kollaan-Uomaa rintaman eteläosassa ja sen eteläpuolella, ryhdyttiin sinne keskittämään suomalaisten osalta lisäjoukkoja. Tammikuun lopun taisteluissa suomalaiset saivat saarrettua alueelle Lavajärven (saarroksissa n. 1 100 venäläistä), Saarijärven (n. 750 venäläistä), Siiran tiehaaran (n. 1 200 venäläistä) ja Uomaan (n. 490 venäläistä) motit.
Siiran tienhaaran ja Uomaan motit kykenivät puolustautumaan sodan loppuun saakka, sillä suomalaisilla ei ollut alueella riittäviä voimia niiden valtaamiseksi. Näiden neljän motin länsipuolella olivat vielä isot motit Lemetin, Kitilän ja Koirinojan alueilla.
Helmikuu 1940 Kollaan-Uomaan alueella
Eversti Lauri Tiainen oli joutunut luopumaan 12. divisioonan komentajuudesta 31. tammikuuta 1940, koska joutui sairastuttuaan sairaalahoitoon. Tiaisen tilalle nimitettiin 2. helmikuuta 1940 jääkärieversti Antero Svensson.
Haavoittuneesta kädestä ei ollut edes poistettu tikkejä, kun Aarne Juutilainen oli poistunut Sortavalan sotilassairaalasta ilman lääkärin komennustodistusta, jossa hänet olisi todettu jälleen palveluskelpoiseksi. Hän palasi muutaman viikon sairaslomaltaan rintamalle. Siellä Juutilaiselle ilmoitettiin, että hän oli saanut ylennyksen kapteeniksi 5. helmikuuta 1940.
Nyt Aarne Juutilainen toimi II/JR 34:ssa pataljoonan komentajana. Helmikuun alussa puna-armeijan painostus Kollaanjoen etulinjaa vastaan jatkui. Taistelualueen pohjoisosassa havaittiin jälleen vihollisjoukkoja etenemässä länteen kohti suomalaisten selustaa, minkä tälle alueelle keskitetyt lisäjoukot kuitenkin pystyivät estämään.
Neuvostojoukkojen aktiivinen toiminta Kollaanjoen alueella väheni helmikuun ensimmäisen viikon jälkeen ja loppukuukausi sujui taistelualueella rauhallisemmissa merkeissä. Tällöin sodan alusta asti rintamataisteluissa palvelleita joukkoja vapautettiin pois rintamasta. Rintamavastuu siirrettiin JR 69:lle.
Rintaman eteläosassa oli lisäksi III/JR 35 ja pohjoisosassa Kev.Os. 12. Taisteluosaston tukena oli I/KTR 12 ja III/KTR 12. Kollaanjoella tilanne pysyikin rauhallisena helmikuun loppuun asti. Merkkejä uudesta hyökkäyksestä saatiin, sillä molemmilla sivustoilla todettiin venäläisten rakentavan teitä korpialueiden halki ja keskittävän lisää joukkoja alueelle.
Tammikuun lopulla muodostettiin Kollaan-Uomaan rintaman eteläosaan taisteluosasto Tiikeri, johon liitettiin joukkoja ja kalustoa yli kymmenestä joukko-osastosta. Taisteluosaston vahvuus oli noin 3 000 miestä, eli se oli lähes rykmentin määrävahvuuden suuruinen.
Viides Uomaan motin valtausyritys tehtiin 10.–11. helmikuuta raskaiden haupitsien ja kranaatinheittimien tukemana. Motti jäi purkamatta ja vihollinen säilytti asemansa. Taisteluosasto Tiikeri sai pidettyä Uomaan motin suljettuna sodan loppuun saakka. Venäläiset eivät pystyneet murtamaan mottirintamaa sen ulkopuolelta tulleiden hyökkäystenkään avulla.
Samanaikaisesti suomalaisjoukot etenivät kohti itää lähelle valtakunnan rajaa. Alueelle oli saapumassa uusi neuvostodivisioona, jonka etenemistä mottien avuksi pyrittiin estämään. Rintamalinjaksi vakiintui Uuksunjoki, josta oli sitä lähinnä olevaan Uomaan mottiin noin kolme kilometriä. Sodan viimeisinä päivinä rintamalinjat motin ympärillä ja siitä itään olivat ennallaan aina sodan päättymishetkeen saakka.
14. helmikuuta 1940 everstiluutnantti Kinnunen teki 12. Divisioonan komentajalle eversti Svenssonille esityksen upseerien nimityksistä:
"12. Divisioonan komentajalle
Esitän seuraavat siirrot ja nimitykset hyväksyttäväksenne:
- Reservin kapteeni A. E. Juutilainen 4./JR 34:n päälliköksi ja hänen seuraajakseen 6./JR 34:n päälliköksi reservin luutnantti S. Salo. 4./JR 34:n nykyinen päällikkö, reservin luutnantti P. Kyytinen joukkueen johtajaksi 4./JR 34:ään.
Perustelut: Reservin luutnantti Kyytinen on vähemmän onnistunut komppanianpäällikkö, minkä hän itsekin on myöntänyt. Komppanian kunnostaminen vaatii reipasotteista komppanianpäällikköä, joten reservin kapteeni Juutilainen, siinä olisi mies paikallaan. Reservinluutnantti Salo on ollut 6./JR 34:n päällikön viransijaisena reservinkapteeni Juutilaisen haavoittumisen johdosta ja on tänä aikana osoittautunut päteväksi komppanianpäälliköksi. Lisäksi on huomattava, että hän on siviilitoimessaan Rautjärven kansakoulunopettaja ja että komppanian valtaosa on Rautjärveltä kotoisin.
Reservinkapteeni Juutilainen on asiaa koskevaan kyselyyni vastannut, että hän ole halukas ko. siirtoon, vaan tulee siinä tapauksessa, että siirto toimeenpannaan, anomaan siirtoa ”syöksyjoukkoihin”. Rykmentin edun kannalta pidän siirtoa kuitenkin välttämättömänä ja ovat everstiluutnantti V. Teittinen sekä II/JR 34:n komentaja samaa mieltä asiassa."
Juutilaisen sairasloman aikaiset tapahtumat ja niistä liikkuneet tarinat lienevät vaikuttaneet omilta osin näihin siirtoehdotuksiin samoin kuin komppanian sisäiseen henkeen. Juutilaisen itsensä mielenrauhaa siirtokeskustelu oli ilmeisesti häirinnyt sen verran, että eräänä yönä hän oli hiljaisuuden tultua poikennut pistooli kädessään yhdessä teltoista ja tokaissut miehille, että: ”Tanssikaas pojat ripaskaa”. Miehet olivat kuitenkin rauhallisesti takavarikoineet Juutilaiselta pistoolin, jossa oli panos piipussa ja varmistin pois päältä. Tapaus kuitenkin jäi miesten muistiin ja oli järkyttänyt joitakin nuoria vapaaehtoisia, jotka olivat vasta tulleet täydennyksinä Kollaan rintamalle. (Narsakka, s. 225.)
Eversti Svensson laati 15.2. 1940 vastauksen siirtoesitykseen. Siinä hän määräsi reservinluutnantti Salon JR 34:n 4. komppanian päälliköksi, reservinluutnantti Castrénin JR34:n adjutantiksi ja reservinluutnantti Kyytisen JR 34: 3. komppanian joukkueenjohtajaksi. ”Mikäli esitys koskee reservinkapteeni E. Juutilaista, en katso olevan syytä ehdotettuun siirtoon”, Svensson kirjoitti määräyksessään.
Jalkaväkirykmentti 34:n II ja III pataljoonan siirtyessä 17.2. 1940 reserviin Jalkaväkirykmentti 69 otti vastuun Kollaan rintaman puolustuksesta. Juutilainen oli tuotattanut telttansa läheisyyteen jäätyneen venäläissotilaan ruumiin, joka nostettiin pystyyn. Juutilainen laittoi sen jäiseen kouraan "Tervetuloa"-lapun tervehtimään uusia miehiä (Narsakka, s. 233).
Kuudes komppania siirtyi rintamalta leirielämään. 20.2. 1940 lähtien seuraava viikko käytettiin aseiden ja varustusten huoltoon sekä hiihtokoulutukseen. Tuona päivänä Juutilainen hyödynsi komppanian ”lepoajan” testaamalla, kuinka isompaa hiihtoryhmä voitaisiin siirtää paikasta toiseen kuorma-auton hinauksessa. Miehet ottivat tasavälein kiinni autoon kiinnitetystä köydestä. Kokeilu kuitenkin epäonnistui jo ennen ensimmäistä mutkaa, kun yhden miehistä suksi saksasi ja heitti tämän nurin, mikä aiheutti ketjureaktion. Hiihtokokeiluista luovuttiin.
Juutilaista olivat kaiketi jääneet vaivaamaan komppanianpäällikön vaihtoehdotukset, samoin kuin rautjärveläisen Soini Salon hyvin toiminut sijaisuusaika komppaniassa oman pitäjän miesten johdossa.
Juutilainen käski samana päivänä komppanian koolle ja ilmoitti lyhyessä puheessaan, että: ”Kuri on kadonnut, mutta minä palautan sen!” Puhe oli ilmeisimmin osoitettu tietyille sotilaille, jotka eivät ottaneet Juutilaisen huomautuksia aina vakavasti ja uhkasi kovimmilla toimilla, mikäli ongelmat toistuisivat. Komppanian takariveistä kuului välittömästi useita kiväärin latausääniä. Kurinpito-ongelmiin ei palattu.
Maaliskuu 1940 Kollaanjoella
Maaliskuun alussa neuvostojoukot käynnistivät hyökkäyksen rintaman murtamiseksi. Neuvostojoukkojen hyökkäyksen tulivalmistelu alkoi aamulla 2. maaliskuuta 1940 ja sitä seurasi suoraan puna-armeijan 56. ja 164. Divisioonien voimakas hyökkäys koko linjan leveydellä. Nämä pyrkivät murtamaan suomalaisten puolustuksen maantien ja rautatien suunnassa. Vastuualueen pohjoisosassa hyökkäsi Aittojoelta siirretty 75. Divisioona. Kollaanjoen varsinaisen rintamalinjan eteläpuolisilla korpialueilla puna-armeijan 128. Divisioona aloitti etenemisensä kohti suomalaisjoukkojen selustaa ja eteni koillis-lounassuuntaisia rinnakkaisia metsälinjoja pitkin. Suomalaiset olettivat etenevien joukkojen olevan vain erillisiä hiihtojoukkoja. Vasta sodan viimeisinä päivinä suomalaisille selvisi, että eteläisellä sivustalla eteni kokonainen divisioona.
"Lauantaiaamuna, maaliskuun toisena päivänä, räjähti Kollaalla soimaan kymmenien patterien huippuunsa kiihdytetty tuli purolinjan takaa. Sinä päivänä laskettiin yksistään rautatien ja maantien välisen kaistaleen saaneen viitisenkymmentätuhatta kranaattia. Kaikki entiset tykistövalmistelut jäivät varjoon tämän kaiken murskaavan tulen rinnalla. Sitä jatkui vuorokausimääriä. Vihollisjalkaväki ja hyökkäysvaunut lähtivät tuon tuostakin liikkeelle. Yhtä usein ne iskettiin takaisin kranaattikuopista ja maan uumenista ilmestyneitten kalpeitten, harvalukuisten miesten voimin. Jokainen sellainen isku vaati uhrinsa, ja kaiken aikaa tykistötuli jatkui. Se pirstoi tikuiksi viimeisetkin Kollaan puut, se jauhoi hienoksi estelinjat, asemat, tuhosi korsun toisensa jälkeen. Lopulta oli vain kuoppia, kuoppia, ei enää rinnakkain, vaan päällekkäin. Ja samalla ilma jyrisi lukemattomien lentokonemoottoreitten ulvonnasta, hävittäjät tekivät syöksyjään hilpeän ketterinä ja valppaina, mikään ei välttänyt niiden huomiota, mikään maali ei ollut liian vähäpätöinen niille ja edestakaisin risteileville pommilentueille. Ja ylhäällä, lekotellen, omassa häiritsemättömässä yksinäisyydessään jyräsivät aamusta iltaan hitaat tykistölentäjät. Liikkuminen oli vaivalloisempaa kuin koskaan ennen, eivätkä ne reservit, joita johtajien määrättömät ponnistukset milloin mistäkin pystyivät heittämään horjuvien linjojen vahvistukseksi, päässeet ehjinä eteen saakka. Uusi rykmentti oli kuitenkin muutaman odotusviikon aikana ehtinyt imeä veriinsä Kollaan hengen, sen miehet tekivät nimettöminä ja uupumuksesta horjuen tekoja, jotka paikan päälläkin näyttivät uskomattomilta."
(Heiskanen, s. 147)
Maaliskuun toisena iltapäivällä neuvostojoukkojen onnistui vallata Sissipataljoona neljän yksi tukikohta. Suomalaiset yrittivät tuloksetta saada tukikohtaa takaisin seuraavana päivänä. Ensimmäisen hyökkäyksen tueksi vihollistykistö ampui noin 30 000–40 000 laukausta. Tykistötuleen osallistui jopa 50 tykistön patteria. Oman tykistön laukausmäärä samassa taistelussa oli alle 1 000.
Neuvostojoukkojen tykistötuli oli 3. maaliskuuta hieman laimeampaa, mutta siitä huolimatta puna-armeijan yksiköt pystyivät murtautumaan suomalaisten asemiin maantien suunnalla Kollaanjärven eteläpäässä. Suomalaisten onnistui kuitenkin iltaan mennessä tuhota asemiinsa edenneet neuvostojoukot. Tilanne Kollaanjoen rintaman eteläpuolella alkoi kuitenkin heiketä nopeasti, kun puna-armeijan 164. ja 128. Divisioona etenivät kohti länttä. Etenemistä varten ne olivat raivanneet metsään useita tieuria.
JR 34:n Valistusupseeri Erkki Palolampi kirjoittaa kirjassaan Kollaa kestää suurhyökkäyksestä näin:
”Venäläiset rynnistivät rajusti musertavan aineellisen ylivoimansa tukemina suomalaisten heikkoja asemia vastaan. Tykistön ammuksien ja ilmapommien määrät kohosivat päivittäin valtaviksi. Suomalaisten kymmenkunta kulunutta kenttäkanuunaa voivat vain kaikkein pakottavimmissa tapauksissa ampua heikkoja sulkuja hyökkäävien laumojen eteen.”
Kollaalle oli siirretty myös Loimolassa levossa olleet Päämajan reserviksi varatut JR 34:n II ja III Pataljoona ja myöhemmin vielä lisää joukkoja. Suomalaisten rintamat kuitenkin pitivät eli Kollaa kesti. Neuvostojoukkojen esikunnassa heikkoa tulosta kuvattiin seuraavasti: ”Valtavien teknisten voimien tuesta huolimatta hyökkäys oli häpeällistä paikallakäyntiä.”
Vihollinen ei saavuttanut mainittavaa menestystä myöskään seuraavien päivien aikana, sillä suomalaisten asemiin päässeet viholliset tuhottiin nopeilla vastaiskuilla. Hyökkäyksen painopistealueet siirtyivät tien suunnasta rintamalinjan etelä- ja pohjoisosiin.
Marokon kauhu haukuskelee miehiään
"Kuljemme pataljoonan esikunnan kautta koko Suomelle jo tuttuun Marokon kauhun komppaniaan, olemme läsnä kansanedustaja-pastorin kenttäjumalanpalveluksessa ja maastoudumme lentokoneilta, haastattelemme Simo Häyhää, rautjärveläistä tarkka-ampujaa, kuuntelemme rempseän komppanianpäällikön juttuja. Ei puhu itsestään, miehiään ’haukuskelee’:
- Sellaisia riiviöitä, ylönannetut. Kerrankin kävin katsomassa, niin mitä näinkään. Yksi on kiivennyt kuoppansa reunalle ja ripatskua tanssii, sillä aikaa kun kaveri vieressä kyttää silmä tolppajyvällä ryssiä, narrattavia, jotka älyttömyyttään kohottaiksevat tuota ripatskun tanssijaa katselemaan.
- Eivätkä ole nämä tähtinapit miehiään parempia. Minä kun varmuudeksi oikein eurooppalaisin kirjaimin tekstasin heille, mitä venäjäksi on: ’Kädet ylös, antautukaa’, niin eikös tämäkin naapuri tässä talsi paperi kourassa rintamalinjalle ja siellä hajareisin paperista ryssille lukee kuin ukaasia: ’Ruki verh, sdavaites!’ Saa sen henkensä kaupaksi helpommallakin. (Helsingin Sanomat, 5.3. 1940)
Jalkaväkirykmentti 34:n, majuri Carl von Haartmanin komentaman II pataljoonan osalta raskaimmaksi muodostui maaliskuun 6. päivä, jolloin taisteluosasto Haartman hyökkäsi Ulismaisista Korpijärvelle etenemässä olleita kahta neuvostorykmenttiä vastaan. II pataljoona kärsi tuona päivänä sodan suurimmat tappionsa 29 sotilaan menettäessä henkensä. Hyökkäyksillä kyettiin hidastamaan neuvostojoukkojen etenemistä ja estämään niiden pääsy Loimolasta etelään johtaville teille.
Ulismaisten hyökkäykseen 6. maaliskuuta 1940 osallistuivat majuri Carl von Haartmanin johdolla sodan alusta taisteluihin osallistunut jalkaväkirykmentti 34:n II pataljoona. Tästä käytettiin koodinimeä ”Hyppy”. ”Hyppyyn” kuuluivat 4. komppania, päällikkönään reservin luutnantti Salo, 5. komppania päällikkönään reservin kapteeni Toiviainen ja 6. komppania päällikkönään reservin kapteeni Aarne Juutilainen. Lisäksi mukana oli puoli komppaniaa jalkaväkirykmentti 36:n toisesta komppaniasta (osia ”Tiikeristä”) sekä helmikuun aikana täydennysjoukoista rintamalle siirretyt, sotaa kokemattomat Kevyt Osasto 23 (koodinimenä ”Mylly”, komentajanaan ratsumestari Rasi) sekä Sissipataljoona 4 (koodinimenä ”Hyena”, komentajanaan ratsumestari Salpo).
Metsälinjat oli nimetty Helsingin katujen mukaisesti paikantamisen helpottamiseksi. Jalkaväkirykmentti 34 komentajan johtoon siirrettyjen joukkojen tehtäväksi annettiin neuvostojoukkojen hyökkäyksen pysäyttäminen ja myöhemmin joukkojen lyöminen.
Talvisodan jälkeen kesällä 1940 Kontiorannan varuskuntaan ryhmittyneen jalkaväkirykmentti 34:n upseerit saivat tehtäväkseen laatia yhteenvetoja sotatalven kokemuksista. Reservin kapteeni Aarne E. Juutilainen sai tehtäväkseen tarkastella tapahtumia Ulismaisissa. Juutilaisen oma kertomus (Sota-arkisto: T 2950) antaa varsin hyvän kuvan Ulismaisten kaoottisesta taistelukentästä 6.3. 1940, samoin Marokon kauhun omasta toiminnasta taistelutilanteessa ylivoimaisen vastustajan, puutteellisen viestinnän ja kokemattomien, pakokauhuun sortuvien täydennysjoukkojen kanssa:
”Laitoin lähetin ottamaan selvää oikealle siivelle tilanteesta, koska epäilin taistelun melusta päätellen 4. komppanian yksin osallistuvan hyökkäykseen, kuten asia olikin.
Tällä välin saapui Mylly (2 komppaniaa) liittyen laimeasti hyökkäykseen, 6. eskadroonasta vasempaan. Rintamamme alkoi tässä kaartaa koilliseen. Sekä 6. eskadroonalle että Myllylle annoin luvan käyttää omaa patterikeskustani, jonne opastettiin heidän täydennyksen noutajansa. Tästä huolimatta jouti täydennyksestä huolehtiminen minun komppanialleni, kuten haavoittuneiden ja kaatuneiden evakuointikin, sillä heidän täydennyksen noutajansa pakenivat, jättäen ahkiot metsään.
Otin henkilökohtaisesti yhteyden ratsumestari Salpoon, ja kehotin häntä siirtymään oikealle siivelle viemään eskadroonansa hyökkäykseen, mutta kun huomasin hänet täysin hysteeriseksi, niin käskin hänen mennä ilmoittautumaan osaston komentajalle. Kuulin taistelun jälkeen hänen menneen suoraan joukkosidontapaikkaan, ja sieltä edelleen. Ratsumestari Salpon adjutantin ja lähetit pidätin käyttööni. Määräsin adjutantin huolehtimaan täydennyksestä pataljoonan keskukseen ja haavoittuneiden suojapaikasta, sekä haavoittuneiden ja kaatuneiden evakuoinnista majoitusalueelle, josta nämä toimitettiin joukkosidontapaikkaan. Sekä adjutantti että kyseiset lähetit toimivat pelottomasti.
Laitoin lähettini kapteeni Toiviaisen luo, kehottaen häntä ottamaan oikean siiven päällikkyyden, ja pakottamaan tällä välin saapuneet eskadroonat osallistumaan hyökkäykseen. Tämän hän oli jo oma-aloitteisesti tehnytkin.
Ilmoitin toimenpiteistäni osaston komentajalle. Hän hyväksyi ne. Taistelu jatkui verisenä. 4. komppania sai apua Tiikeriltä ja määrittelemättömältä joukkueelta (todennäköisesti 5.:ttä eskadroonaa) ilman johtajaa. Näin 4. komppania tuhosi ensimmäisen linjan ja pääsi sen jälkeen etenemään muutamia satoja metrejä kohdaten varustettuja asemia ja yhä kiihkeämpää vastarintaa. Tykistöltämme ja kranaatinheitinjoukkueeltamme loppuivat kranaatit, jolloin kranaatinheitinjoukkueen johtaja reservin vänrikki Kokko ilmoittautui käyttööni. Käytin häntä pääasiassa yhdysupseerina komentajaan ja kapteeni Toiviaiseen.
Komppaniastani kaatuivat molemmat upseerini, jolloin varajoukkueen johtajat ottivat komennon ja jatkoivat hyökkäystä. Tähän mennessä komppaniani oli vallannut mm. kahdeksan raskasta konekivääriä ja 6. eskadroona jokseenkin saman verran. Näitä konekiväärejä ei voitu ottaa käyttöön metsän tiheyden ja syvän lumen takia, käsikranaattitaistelun ollessa käynnissä. 6. eskadroona oli menettänyt myös kaksi upseeria, mutta jatkoi tarmokkaasti hyökkäystä. Mylly sitä vastoin ratsumestari Rasin itsensä johtamana osallistui entistäkin laimeammin hyökkäykseen, Myllyn rintaman kaartuessa yhä enemmän pohjoiseen.
Oikealla siivellä oli hyökkäys pysähtynyt ylivoimaisen vastustajan ja eskadroonan laimean osanoton tähden. Kummallakaan siivellä emme metsän tiheyden tähden voineet ottaa konekivääriämme käyttöön, päin vastoin kuin vastustaja, joka varustetuista asemistaan pystyi käyttämään omiaan, vaikka ampuma-alaa niillä ei ollutkaan. Metsän tiheys vaikeutti myös käsikranaattien käyttöä.
Komppaniani ja 6. eskadroonan liitoskohdassa pääsi yksi ryhmistäni n. 60 metrin etäisyydelle kahdesta patterista, jotka se vaimensi ampumalla tykkimiehet ja estämällä uusien saapumisen. Tällä hetkellä Myllyn kestävyys petti, alkoi pakoon juoksu, joka tarttui myös 6. eskadroonaan, jolta oli kaatunut viimeinen upseeri.
Pysäytin miehistön ja upseerit pistoolillani uhaten kenttäoikeudella. Nämä ilmoittivat patruunoita puuttuvan, mikä ei ollut todenmukaista. Käskin samalla näitä jäämään saavutettuihin asemiin, paitsi edellä mainitun saumaryhmän määräsin vetääntymään ja sulkemaan komppaniani ja 6. eskadroonan väliin muodostuneen aukon. Itse menin puhelimeen ja ilmoitin tilanteen osaston komentajalle. Hän hyväksyi toimenpiteeni ja lupasi lähettää parikymmentä miestä esikuntakomppaniasta ilman suksia. Nämä määräsin ratsumestari Salpon ottamaan vastaan.
Palatessani ajoin pistooli kädessä kiinni saamani Myllyn ja eskadroonan miehet takaisin asemiin ja vedätin näillä lisätäydennystä ja kaikki käsillä olevat ahkiot. Kun täten hyökkäys oli tyrehtynyt ja yhä uusia voimia saanut vastustaja yritti ehtimiseen vastahyökkäyksiä, saimme illan hämärtyessä n. klo 16.00-16.30 käskyn osaston komentajalta vetääntyä lähtöasemiin, jolloin taas upseerittomat 6. eskadroonan ja pakokauhuiset Myllyn miehet oli pistooli kädessä pysäytettävä. Komppaniani varmisti vetääntymisen, tuhoten samalla kaiken sen saaliin, jota ei voitu mukana kuljettaa.
Oikealla siivellä 4. komppanian sauman hyökkäyksen pysähdyttyä järjestivät reservin luutnantti Kärkkäinen ja reservin vänrikki Manner konekiväärit puolustusta varten koko lohkolle. Taistelun kiivautta osoittanee parhaiten, että 6. eskadroona, joka muutenkin toimi hyvin, menetti kaikkiaan kolme upseeria. Minun kolmesta vajaasta joukkueesta oli 14 kaatunutta ja saman verran haavoittuneita, näistä suurin osa vaikeasti. 4. komppanian tappiot olivat suhteellisesti yhtä suuret.
Asemamme puolustusta varten olivat erinomaiset, vihollinen ei yrittänyt enää vastahyökkäystä.
Syynä hyökkäyksen epäonnistumiseen pidän:
I. Vastustajan hälyttämistä mitättömällä tykistövalmistelulla.
II. Hyökkäyksen aloittamisen epäonnistumista.
III. Hyenan ja Myllyn huonoa taistelumoraalia, joskin molemmissa yksityiset upseerit ja miehet osoittivat erinomaista kuntoa, kuten kuudes eskadroona kokonaisuudessaan niin kauan kuin sillä oli upseereita.
IV. Tämän huonon taistelumoraalin taas katson johtuvan siitä, että tämä oli heidän ensimmäinen taistelunsa, olivathan he aikaisemmin suorittaneet vain pikku partiointia.
Ratsumestari Salpon puolustukseksi voidaan todeta hänen ottaneen pataljoonan komentajan tehtävän vastaan erittäin vaikeassa tilanteessa edellisenä päivänä. Hänet oli tosin sodan aikaisemmissa vaiheissa siirretty sissipataljoonasta esikuntatehtäviiin. Kannanottona henkilöstön käytettävyyteen voidaan pitää myös jalkaväkirykmentti 34:n silloisen komentajan everstiluutnantti Virkin päätöstä 12.3. Tuolloin hän määräsi majuri von Haartmanin esikuntaansa lepäämään ja tämän sijaiseksi 5. komppanian päällikön reservin kapteeni A. Toiviaisen.”
Talvisodan ratkaisun päivät 7.–13.3. 1940
7. maaliskuuta eteläisellä korpialueella jouduttiin vetäytymään hieman, mutta uusissa asemissa pystyttiin puolustautumaan aivan taistelualueen eteläisintä osaa lukuun ottamatta. Neuvostojoukkojen valtavalla ylivoimalla tehdyt useat hyökkäykset uuvuttivat rintamalla taistelevia suomalaisjoukkoja, joten asemat Kollaalla alkoivat horjua ja uhka sivustoilla kasvoi. Vihollinen pääsikin 8. - 9. maaliskuuta 1940 yli Kollaanjoen suomalaisasemiin maan- ja rautatien suunnassa toistuvasti, mutta asemat saatiin takaisin vastahyökkäyksillä. Lisää suomalaisjoukkoja keskitettiin 12. Divisioonan alueelle.
9. maaliskuuta neuvostojoukot uusivat hyökkäyksensä ja onnistuivat murtautumaan suomalaisasemiin Kollaanjoen rintamassa rautatien molemmin puolin. Paikalla olleiden suomalaisjoukkojen onnistui kuitenkin vastahyökkäyksin palauttaa etulinja taas haltuunsa. Taisteluiden kuluttavuudesta käy esimerkiksi se, että eräs suomalaiskomppania (6./JR 69) menetti kaatuneina tai haavoittuneina kaikki kolme jäljellä ollutta upseeriansa. Kaatunut upseeri oli 30-vuotias komppanianpäällikkö (6/JR 69), luutnantti Martti ”Make” Uosikkinen, olympiamitalisti. Uosikkinen ehti vielä kuolettavasti haavoittuneena ahkiossa maatessaan sanoa taistelutovereilleen: ”Muistakaa, että Kollaa kestää…” Päivän aikana sekä IV Armeijakunnan esikunta että 12. divisioonan esikunta ryhtyivät keskittämään alueelle lisäjoukkoja. Joukkojen vähyyden vuoksi siirrot olivat lähinnä komppanioiden ja jopa yksittäisten joukkueiden siirtoja.
Neuvostojoukot jatkoivat 10. maaliskuuta 1940 hyökkäyksiään maan- sekä rautatien suunnassa ja onnistuivat jälleen valtaamaan etummaisia tukikohtia. Niitä ei enää pystytty valtaamaan takaisin ja myös muilla rintaman osilla joistakin puolustusasemista jouduttiin perääntymään.
Vihollinen jatkoi hyökkäyksiään toistuvasti valtavan ylivoiman turvin. Kokonaistilanne kehittyi suomalaisjoukkojen kannalta niin vaaralliseksi, että 12. Divisioonan komentaja eversti Svensson päätti 12. maaliskuuta 1940 luopua Kollaanjoen linjasta ja siirtyä viivytykseen, sillä neuvostojoukot saivat tuon päivän aikana 0,5 - 1,5 kilometrin syvyisen murron.
Rintamalle avuksi siirrettiin vielä lisäjoukkoja. Eversti Svensson luopui illan aikana vetäytymissuunnitelmastaan ja päätti palauttaa Kollaanjoen linjan 13. maaliskuuta aamulla tehtävällä vastahyökkäyksellä. Aamuyöllä saatiin kuitenkin tietoja neuvotellusta rauhasta, jolloin päätettiin luopua vastahyökkäyksestä. Joukkojen käskettiin pitää puolustusasemat rauhan tuloon asti.
Varmistus rauhansopimuksen mukaisesta vihollisuuksien lopettamisesta klo 11 saatiin aamupäivän aikana 13. maaliskuuta 1940. Kollaan tulimyrsky oli ohi. Kollaanjoen rintamaa ajatellen rauha solmittiin viime hetkillä, koska vielä samaisena aamuna vihollisjoukkoja oli päässyt etelästä Loimolaan johtavalle tielle.
Carl von Haartman kirjoittaa rauhanteon päivästä kirjassaan Francon armeijasta Kollaanjoelle (s. 194):
"Riensin ensimmäiseksi kuudenteen komppaniaani, ja ensimmäinen jonka siellä kohtasin oli 'Marokon Kauhu'. Oli liikuttavaa nähdä tämän soturihahmon ikään kuin lysähtävän kokoon hänen kuullessaan sanoman rauhasta ja saadessaan tietää, että joukkomme joutuisivat vetäytymään taaksepäin. Näytti siltä, ettei hän ottanut uskoakseen minua ravistaessaan päätään ja mutistessaan: 'Rauha, rauha, ja millä ehdoilla!' Kyyneleet kimmelsivät hänen silmissään – ehkä ensi kerran näin ihmisen hänessä – näin hänen todellisen minänsä paljastuneena. Hän puristi kättäni ja sammalsi: 'Karjalani, oma Karjalani!' Mutta sitten sai ihminen äkkiä väistyä sotilaan tieltä; lyhyesti ja voimakkaasti hän antoi käskynsä, ja joukot alkoivat vetäytyä taaksepäin."
JR 34:n riveistä poistui sodan aikana lähes 1300 sotilasta: kaatuneina 500, haavoittuneina 700, sairaina 200 ja muista syistä 100 sotilasta. Rykmentti oli yksi suurimmat tappiot talvisodassa kärsineitä rykmenteistä.
Suomalaisia kaatui talvisodassa 6 622 ja haavoittui noin 45 000 miestä, joista invalidiksi jäi 10 000. Siviilitappiot olivat 957 lasta, naista ja miestä. Neuvostoliiton kokonaistappiot olivat yli 200 000 miestä, josta kaatuneita oli arviolta 85 000. Moskovan rauhassa Neuvostoliitto sai silloisen Kaakkois-Suomen, Sallan alueen, Kalastaja¬saarennon länsiosan ja Suomenlahden ulkosaaret sekä vuokra-alueena Hangon. Ankarat rauhanehdot johtivat osaltaan siihen, että Suomi hyökkäsi Saksan rinnalla Neuvostoliittoon vuoden 1941 kesällä.
Jalkaväkirykmentti 34:n komentaja Kollaan rintamalla, everstiluutnantti Wilhelm ”Sota-Ville” Teittinen oli sotimisen rasittamana sairastunut helmikuussa 1940 ja kuoli 19. sotasairaalassa 28. maaliskuuta 1940, pari viikkoa sodan päättymisen jälkeen.
Juutilaiselle henkilökohtaisesti raskas menetys oli kotikaupunki Sortavalan luovuttaminen Neuvostoliitolle Moskovan rauhassa 12.3. 1940. Sortavala kuului Laatokan Karjalaan, mikä oli Karjalankannaksen ohella Suomen luovuttamia alueita. Sieltä kotoisin olevat miehet saivat lyhyen loman voidakseen hakea kotoaan, mitä nopeasti vain ehti. Juutilainen tuli lapsuutensa tyhjän kotitalon kynnykselle, josta vanhemmat olivat lähteneet evakkoon, ja näki rikki olevat ikkunat ja sisälle tuiskunneen lumen. Juutilaisen rykmentti oli samaan aikaan siirtymässä Joensuun seuduille Kontiolahteen.
Talvisota, sankaruus ja johtajuus
Mikä oli loppujen lopuksi Aarne Juutilaisen tärkein merkitys talvisodassa? Hänen ansiokseen voi ennen kaikkea laskea, että Suojärven suunnan rintama saatiin muodostetuksi Loimolan tärkeän tiesolmun itäpuolelle Kollaan purolinjan asemiin. Se ja Kollaan kestäminen äärimmilleen heikennetyin joukoin teki mahdolliseksi mottisodan menestykselliset operaatiot Laatokan koillispuolella.
Suomen talvisota loi omaltaan osaltaan monia sankarimyyttejä. Myöhempinä vuosina Marokon kauhuakin tunnetummaksi, jopa kansainvälisesti, on noussut Juutilaisen alainen Kollaan rintamalla, tarkka-ampuja Simo Häyhä eli ”Valkoinen Kuolema”, jonka katsotaan surmanneen kiväärillään satoja vihollisia. Häyhä loukkaantui vaikeasti kasvoihin talvisodan loppuvaiheissa, mikä merkitsi sotimisen lopullista päättymistä hänen osaltaan, mutta Häyhän ansiot katsottiin niin mittaviksi, että hänet ylennettiin korpraalista suoraan vänrikiksi.
Juutilaisen legendaa oli nostattamassa jo tuoreeltaan talvisodan jälkeen ilmestynyt, Juutilaisen komppaniassa upseerina palvelleen Erkki Palolammen kirja Kollaa kestää – Kertomuksia Kollaanjoen rintamalta (WSOY 1940).
”Kollaa kestää” on talvisodan Kollaan taisteluihin liittyvä sanonta, joka kuvaa suomalaisten tietynlaista periksiantamattomuutta ja yleensä niin sanottua talvisodan henkeä. Suomi hävisi talvisodan, mutta Kollaanjoen rintama kesti sodan loppuun asti.
Tarinan mukaan sanonta olisi saanut alkunsa kenraalimajuri Woldemar Hägglundin ja Aarne Juutilaisen välisestä keskustelusta sodan alkuvaiheessa joulukuussa 1939. Etulinjassa tarkastusmatkalla ollut armeijakunnan komentaja Hägglund kysyi komppanianpäällikkö Juutilaiselta ”Kestääkö Kollaa?”, mihin Juutilainen vastasi ”Kyllä, herra kenraali. Kyllä kestää, ellei käsketä karkuun juoksemaan.” Sanonta levisi jo sodan aikana Kollaan rintamalla taistelleiden sotilaiden keskuudessa.
Toisen tarinan mukaan sodan viimeisinä päivinä kaatunut luutnantti ja entinen olympiamitalisti Martti ”Make” Uosikkinen olisi kuolettavasti haavoittuneena sanonut viimeisiksi sanoikseen ”Muistakaa, että Kollaa kestää…”
Kun Juutilaisen komentoteltta oli pystytetty, hän oli kiinnittänyt oviaukon viereen kyltin: Koputettava, jalat pyyhittävä. Kauhun kupeella roikkui lyhyt ratsupiiska, jolla hän tehosti käskyjään sotilailleen, joita hän kutsui "syntisikseen". Juutilaisen komentoteltalla Juutilaisen lähetti "Linnunpoika" eli sotamies Varis keitti kahvit kamiinan päällä. Juutilainen oli tarkka siitä, että aina oli kuumaa vettä kahvinkeittoon, jos sattui tulemaan vieraita kylään teltalle. Taisteluiden välillä Juutilainen rentoutui lukemalla Zane Greyn lännenromaaneja ja salapoliisikertomuksia. Palolammen kirja kuvaa ”Pappa” Juutilaisen johtamistyyliä rennosti jutustelevana, sutkautuksia viljelevänä, hieman eksentrisenäkin, reiluna mutta tarpeen vaatiessa tiukkana.
Millainen Aarne Juutilainen oli johtajana?
JR 34:n komentaja everstiluutnantti Wilhelm Teittinen piti Juutilaista suuressa arvossa. Teittinen arvosti erityisesti Juutilaisen kylmäpäisyyttä, ja hänen tapaansa valaa rohkeutta miehistöön esimerkillään ja taisteluhengellään.
Ehkä olemassa olevissa johtajuusluokitteluissa tämä näyttäytyisi ennen kaikkea karismaattisena hahmona. 1900-luvun alun sosiologian klassikko Max Weber on tutkinut karismajohtajuutta. Karismaattiset johtajat nähdään usein sankareina, ja parhaimmillaan karismaattinen johtaminen on tehokasta vaikuttamista ja vallan käyttämistä. Siihen liittyy aina myös kysymys eettisyydestä: karismaa on helppo käyttää väärin. Esimerkiksi Adolf Hitler oli karismaattinen johtaja, joka pystyi puhuttelemaan ja vetämään puoleensa väkijoukkoja, jopa kokonaisen kansakunnan.
Karisma mielletään yleensä synnynnäiseksi ”armonlahjaksi”. Erityisesti äkillisten muutosten yhteydessä karismaattiselle johtajalle on organisaatioissa sosiaalinen tilaus, jolloin johtaja tulee paikkaamaan arvotyhjiötä tai ”sankarillisesti pelastamaan” organisaation. Voidakseen olla karismaattinen, johtaja tarvitsee myös sopivan tilanteen ja johdettavat sekä tilanteeseen sopivan tarinan.
Karismaattisen johtajan neljä perustyyppiä ovat Johannes Steyrerin vuodelta 1998 olevan luokituksen mukaan:
1) Sankari, joka on johtajana rohkea taistelija ja tietoinen olemassa olevista uhkista. Sankaritarinassa ovat vastakkain hyvä ja paha.
2) Isä, joka yhdistetään itsevaltiuteen ja hyvän tekemiseen. Tärkeää on isällinen huolenpito.
3) Vapahtaja, joka muuttaa kaiken olemassa olevan paremmaksi. Kyse pelastuksellisesta ja profeetallisesta karismaattisuudesta.
4) Kuningas, joka on itsevarma, luotettava ja arvostelun yläpuolella. Vanha viisas mies, joka on suurin kaikista sankareista.
Juutilaisen tarinankaari on täynnä hauskoja anekdootteja, kun tämä sihtailee kiväärillä vihollisia keinutuolissa istuen ja näyttää suhtautuvan sotaan kuin tämä ei olisi viikonlopun metsästysretkeä kummempi tapahtuma. Pikemmin kuin raakaan sotakuvaukseen keskittyen, Kollaa kestää on täynnä poikien seikkailukertomuksen rehtiä henkeä. Sotilastovereiden kaatumiset käydään läpi, mutta tilanteen traagisuuteen ei jäädä vellomaan. Vasta taistelujen helmi-maaliskuun 1940 loppuvaiheiden kuvauksessa Palolammen tekstiin alkaa varsinaisesti tulla traagisia sävyjä, kun neuvostoarmeija lopulta vyöryttää alleen suomalaisjoukot. Joka tapauksessa Aarne Juutilainen ei olisi voinut keksiä itselleen parempaa PR-miestä kuin Palolammen.
Ei ole mitään syytä epäillä, etteikö Palolampi kuvaisi tapahtumia niin rehellisesti kuin osaa. Eikä ole mitään syytä epäillä Juutilaisen sankarillisuutta ja toimintakykyä Kollaanjoen taisteluiden äärimmäisen tiukoissa paikoissa.
Useat muistelmat ovat korostaneet Juutilaisen ehdotonta oikeudenmukaisuutta miehiään kohtaan. Juutilaisen puolustustahtoa on ymmärrettävä tämän karjalaistaustaa vasten. Hänen motiivinaan oli omien kotiseutujen puolustaminen.
Mitä Erkki Palolampi on sitten jättänyt kirjastaan pois? Toiset lähteet kertovat Juutilaisen ryypiskelystä, äkkipikaisuudesta ja väkivaltaisuudesta, kuinka Juutilainen uhkasi miehiään ampumisella, elleivät nämä toimineet toivotulla tavalla.
Hannu Narsakka kertoo Tulimyrsky Kollaalla –teoksessaan muutaman tapauksen. Narsakka on koonnut kirjaansa rautjärveläisten sotilaiden muisteluja Kollaanjoen tapahtumista.
Erään kiivaan taistelupäivän iltana Aarne Juutilainen oli ilmestynyt puolijoukkuetelttaan pistooli kädessään ja sanonut: ”Te lähdette uudelleen hyökkäämään, jos minä käsken. Ammun jokaisen, joka ei lähde.” Asettaan huoltanut sotamies Väinö Tiippana oli noussut pystyyn, ladannut aseen, nostanut poskelle ja tähdännyt teltan ovella seisovaa Juutilaista sanoen: ”Minnuu et ammu, kuolet ite ennen.” ”Tällaisia sotilaita me tarvitaan”, Juutilainen vastasi ja poistui teltasta.
Useissa kertomuksissa toistui sama kaava. Aarne Juutilainen tuli humalassa miesten telttaan – usein heidän nukkuessaan – ja alkoi vaatia mahdottomia, Narsakka kirjoittaa.
Ehkä meidän on vain parasta hyväksyä Marokon kauhun hahmon pohjimmainen ristiriitaisuus, ajatus, että molemmat puolet kertomuksista ovat totta. Juutilainen saattoi samaan aikaan olla reilu, rohkea ja oikeudenmukainen sankari JA ryypiskelevä, äkkipikainen ja väkivaltainen tappelupukari.
Psykologisen profiilin rakentaminen maallikkopohjalta ja vain viralliset elämäkertatiedot apuna on varsin riskialtista. Ehkä kuitenkin voisi uskaltaa väittää jotain sen suuntaista, että Aarne Juutilainen oli elämyshakuinen seikkailija, joka luultavasti ikävystyi nopeasti siviilielämän keskellä eikä viihtynyt kauan yhdessä paikassa. Hän oli lyhytpinnainen "toiminnan mies", joka kaipasi alituiseen jännitystä. Rauhanaikainen elämä ja siviiliolot eivät sopineet hänelle. Hän tunsi olevansa elossa vain rintamalla, keskellä taistelun melskettä. Nykyään hänelle olisi ehkä diagnosoitu ADHD, keskittymishäiriö.
Eversti Kilgore (jota esitti Robert Duvall) Francis Ford Coppolan elokuvassa Ilmestyskirja Nyt (alkuperäinen versio vuodelta 1979), tuo surffaamista ja napalmin tuoksua aamuisin rakastava eksentrikko, voisi hyvinkin olla Marokon kauhun sukulaissielu. Coppola halusi kuvata oudosti irrallaan todellisuudesta olevan hahmon kautta sodan absurdiutta. Cervantesin Don Quijote (1605) oli niin ikään liiasta ritariromaanien lukemisesta hassahtanut ja omassa mielikuvitusmaailmassaan elävä aatelismies, joka kaipasi sotaseikkailuja ja päätyi taistelemaan tuulimyllyjä vastaan.
Toki Aarne Juutilaisen vertaaminen näihin kuvitteellisiin hahmoihin on varsin epäreilua, mutta ainakin Marokon kauhun esimerkiksi Kollaa kestää -kirjassa muistiinmerkitty viehtymys lännen- ja salapoliisitarinoihin voisi antaa hieman osviittaa Juutilaisen fantasiamaailmasta ja siitä, että tämä ainakin jossain määrin samaistui fiktiivisiin seikkailusankareihin (Erkki Palolampi kirjoitti, että Juutilaisen puhetapa oli kuin tuolloin suositun Simo Penttilän seikkailukirjojen hahmoilla). Mikä taas voi olla yksi oleellinen tekijä, kun yritetään ymmärtää Marokon kauhun kaltaisen hahmon pohjimmaista psykologiaa ja motiiveja.
John Fordin Mies joka ampui Liberty Valance –elokuvaa (1962) mukaillen: Kun pitää valita, painaako lehteen totuus vaiko painaa legenda, legenda myy aina paremmin. Sota-ajan ja välirauhan Suomi tarvitsi legendoja ja myyttejä kohottamaan taistelutahtoaan, nostattamaan yhteishenkeä ja kansakunnan moraalia.
Kulissien takana sodanjohto kuitenkin suhtautui Marokon kauhun synkempiin tempauksiin varsin nyreästi. Jotain tästä kertoo, että, kun Juutilaiselle esitettiin Mannerheim-ritarin ristiä, pääesikunnasta tuli vain lyhyt vastaus: ”Ei”.
Sankariudestakin huolimatta suomalaisessa kulttuurissa ”sooloilijoita” on katsottu aina vinoon. Suomeen kuten muihin Pohjoismaihinkin on pätenyt tanskalais-norjalaisen kirjailijan Aksel Sandemosen vuoden 1933 teoksessaan Pakolainen ylittää jälkensä kehittämä ”Janten laki”, yhdenmukaisuuden vaatimus. Fiktiivisessä Janten kylässä oli tiukat säännöt, joiden mukaan kukaan ei saanut nousta toisia paremmaksi tai erottua muista ilman, että yhteisö rankaisisi tästä.
Välirauha (13. maaliskuuta 1940 – 25. kesäkuuta 1941)
Talvisodan päätyttyä Kontiolahdelle Joensuun läheisyyteen tuli Kollaan joukkoja, Juutilainen mukaan lukien. Juutilainen saapui Kontiolahdelle ratsain. Paikalliset muistavat kannusten kilisseen, kun hän nousi portaita. Juutilainen asui paikallisessa pappilassa, siinä missä muut joukot majoittuvat Räsälän taloon.
Talvisodan jälkeisessä rauhanteossa Suomen itäraja muuttui lännemmäksi ja tuli tarpeen rakentaa puolustusta mahdollista uutta hyökkäystä silmällä pitäen. Rajan läheisyyteen keskitettiin paitsi rajajoukkoja, myös varusmieskoulutusta antavia joukko-osastoja. Pohjois-Karjalassa joukkoja sijoitettiin Nurmekseen, Lieksaan, Ylämyllylle ja Kontiolahden Kontiorantaan. Kontiorannan varuskuntaan ensimmäiset joukot sijoitettiin kesäkuussa 1940. Muodostetut joukot olivat suurelta osin koottu JR34:stä ja JR36:sta, joissa oli huomattava määrä talvisodassa Kollaalla taistelleita joukkoja. (Kollaan taistelujen muistomerkki, Kollaan Vasama pystytettiin varuskunnan portin läheisyyteen 1959.)
Talvisodan päätyttyä Kontiolahteen alettiin sijoittaa merkittävässä määrin asejoukkoja. Varuskunnan vähäisten ja puutteellisten majoitusolosuhteiden johdosta joukkoja, etenkin upseeristoa majoittui kirkonkylän taloissa. Maaliskuun loppupuolella 1940 Pappilaan majoitettiin 1/JR 36:n esikunnasta upseereita ja aliupseereita sekä 10 hevosta. Heti heidän saavuttuaan alkoi pappilaan tulla miehistöä ja aliupseereita niin, että pappilassa asui maalis-huhtikuun vaiheessa yli 50 sotilasta. Samaan aikaan Räsälän talossa kotiutettavia sotilaita oli majoitettuna tuvan täydeltä niin, että ”sotilaita oli talo täpösen täynnä penkinalusia ja liitereitä myöten”. Huhtikuun alkupuolella nämä Kollaalta saapuneet joukot siirrettiin Kontiorannan vastaperustettuun ”varuskuntaan”. Pappilaan majoitettiin heidän jälkeensä reserviläisiä ja luovutetulta alueelta saapuneita nostomiehiä. Kesän 1940 aikana pappilassa oli majoittuneena reserviläisiä sekä syyskesällä 1940 kolmen kuukauden ajan JR 34:n esikuntaa. Tähän joukkoon kuului myös Aarne Juutilainen. Esikunnan pappilassa asuminen tiesi alituista liikennettä pappilan ympäristössä ja sotaväki piti myös taisteluharjoituksia pappilan ympäristössä. Vielä tammikuussa 1941 pappilaan majoitettiin reservinupseereita, jotka osallistuivat Kontiorannan varuskunnassa pidettyihin harjoituksiin.
Helmikuu 1941: Juutilainen menee naimisiin
Välirauhan aikana Aarne Juutilainen meni naimisiin. Morsian oli Helvi Hovi, jonka Juutilainen oli tavannut toipumislomallaan Sortavalassa tammikuussa 1940. Helsingin Sanomat kirjoitti 11. helmikuuta 1941:
”Avioliittoon vihittiin sunnuntaina [9.2. 1941] morsiamen kodissa Kotkassa reservikapteeni Aarne E. Juutilainen (’Marokon kauhu’) ja neiti Helvi Kaarina Hovi.”
Pariskunnan vihki Helvin vanhempien hienossa talossa Kollaan aseveli, pastori Antti J. Rantamaa.
Suomen Kuvalehden numeron 8/1941 kansikuvassa juhlavan vakava Juutilainen seisoo kapteenin juhlaunivormussaan, jonka rintamus on koristettu mitalein, vieressään toiveikkaasti hymyilevä morsian, joka pitelee käsissään kukkavihkoa, josta roikkuu nauhoja. Pariskunnalle syntyi poika Erkki, mutta avioliitto ei kuitenkaan kestänyt. Veljenpoika Olavi Juutilainen muisteli myöhemmin, että vaimo Helvi pelkäsi ilmoittaa miehelleen haluavansa avioeron, koska oli varma, että tämä surmaisi hänet.
Jatkosodan vuosina Helvi järjesti Juutilaiselle kerran ansan. Hän kutsui heidän yhteiseen Helsingin kotiinsa ilotytön ja esitteli tämän prostituoidun Aarnelle ystävänään. ”Helvi poistui asunnosta mukamas asioilleen. Hän tiesi, että Aarne pettäisi häntä ilotytön kanssa heti tilaisuuden tullen. Ulos päästyään Helvi pyysi kadulla partioivia poliisia menemään heidän kotiinsa todistamaan aviorikosta. Poliisit kuitenkin huomasivat ovikyltissä nimen A. Juutilainen ja varmistivat Helviltä, oliko kyseessä kuuluisa Marokon kauhu. Poliisitkaan eivät menneet asuntoon, kun pelkäsivät, että siellä voi olla ase vastassa,” Olavi Juutilainen kertoi Iltalehden haastattelussa helmikuussa 2021.
Juutilainen ja menetetty Mannerheim-risti
Joulukuussa 1940 oli tullut mahdolliseksi esittää talvisodassa ansioitunutta sotilasta takautuvasti Mannerheim-ristin ritariksi. Esitysten tekemisen takaraja oli 15.3. 1941, mihin mennessä esitykset oli lähetettävä Puolustusvoimien pääesikunnan komentoesikunnan päällikölle.
Kun talvisodan ritariehdotuksia alkuvuodesta 1941 laadittiin, kuuluivat Aarne Juutilaisen osalta esityksen laatineen majuri Carl von Haartmanin perustelut näin:
"Johti erittäin rohkeasti ja taitavasti komppaniansa viivytystaisteluissa Suojärveltä Kollaanjoelle ja kunnostautui Kollaan rintamalla kaikissa taisteluissa osoittaen rohkeutta ja taktillista silmää eri tilanteissa."
”Puollan henkilökohtaisen urhollisuuden perusteella”, oli vielä käsin lisätty ehdotustekstin perään.
Juutilaisen sodanaikainen esimies eversti Antero Svensson puolsi reservinvänrikki Simo Häyhästä helmikuun 2. päivä 1941 tehtyä ritariesitystä, jota ei kuitenkaan koskaan hyväksytty. Kapteeni Aarne Juutilaisen kohdalla taas Svensson myöhästyi takarajasta ja esitti 21.6. 1941 päivätyssä kirjeessä, muutamaa päivää ennen jatkosodan alkamista, Juutilaiselle toisen luokan Mannerheim-ristiä.
IV armeijakunnan komentaja Woldemar Hägglundille lähettämissään saatesanoissa Svensson kirjoittaa seuraavasti:
"Puollan kunniamerkin myöntämistä res. kapt. Juutilaiselle ja asetan hänet jokseenkin korkealle ansiojärjestyksessä. Vaikka hänen todellisista ansioistaan onkin jossain määrin vaikeata saada selkoa sen reklaamikohun vuoksi, mikä häntä on ympäröinyt, on kuitenkin selviö, että hän osoitti erittäin suurta henkilökohtaista urhoollisuutta ja esimerkillään valoi joukkoihin rohkeutta ja luottavaisuutta, etenkin sodan alkuvaiheissa."
”Reklaamikohulla” Svensson tarkoittaa samaa, mitä nykyään kutsuttaisiin mediakohuksi. Svenssonin mielestä se vaikeutti arviointia siitä, mikä Juutilaisen kohdalla oli totta ja mikä lehtimiesten keksimää. Svenssonin pitkä empiminen saattoi olla yhtenä syynä siihen, että Aarne Juutilainen ei koskaan saanut Mannerheim-ristiä. Lisäksi alkoholi alkoi saada yliotetta Juutilaisesta, mikä toi esiin kielteisiä puolia. Liiallisen alkoholinkäytön aiheuttamia välikohtauksia, joissa Juutilainen oli tavalla tai toisella mukana, alkoi kertyä hieman liikaa armeijan virallisiin papereihin. Niinpä Aarne Juutilaisen nimen perään Pääesikunnan ritariehdotuslistalle oli keväällä 1944 tullut lyhyt merkintä: "Ei".
Hänen veljestään, hävittäjälentäjänä toimineesta lentomestari Ilmari Juutilaisesta, tuli kaksinkertainen Mannerheim-ristin ritari.
Jatkosota (25.6. 1941 – 19.9. 1944)
Toisin kuin Kollaan taisteluiden päiviltä, jatkosodassa Aarne Juutilaisesta ei ole merkitty muistiin suuria sankaritarinoita. Hän kuitenkin toimi kenraalimajuri Antero Svenssonin hyökkäyskiilan kärjessä Sortavalan operaatioista aina Syvärin eteläpuolelle saakka. Lopuksi Juutilainen palveli pataljoonan komentajana aina sodan päättymiseen saakka.
Kesäkuussa 1941 alkaneen jatkosodan hyökkäysvaiheen aikana Aarne Juutilainen toimi eversti August Kuistion komentaman, VII Armeijakunnan 7. Divisioonaan kuuluvan Jalkaväkirykmentti 9 komppanianpäällikkönä. Juutilaisen komppania hyökkäsi heinäkuun alussa Jänisjärven ja Laatokan väliin jäävällä kannaksella kohti Sortavalaa. Neuvostojoukoilla oli vahvat, linnoitetut asemat, eikä suomalaisten eteneminen onnistunut samalla tavalla kuin Laatokan rantaa pyyhkivillä jääkärijoukoilla, jotka etenivät polkupyörin.
Karjalan armeija oli 10. heinäkuuta 1941 aloittanut Moskovan rauhan rajalta hyökkäyksen Jänisjärven molemmin puolin Laattokkaa kohden. Jänisjärven länsipuolitse etenevä JR 9 oli edennyt Pälkjärven kirkonkylän kautta Kirkkolahteen, jossa se oli leiriytynyt. Tulikosketusta saatiin parina päivänä vain yksittäisiin pieniin vihollisjoukkueisiin.
Juutilaisen komppania kuului nuorista varusmiehistä koottuun I pataljoonaan, joka sai tulikasteensa 15. heinäkuuta 1941. Tuolloin I/JR 9 komentajanaan kapteeni Sulo Marttinen oli saanut käskyn ryhtyä hyökkäykseen Jänisjärven länsirantaa pitkin tehtävänään Alalammin pysäkin valtaus. Hyökkäykseen antoi tulitukea 7. patteristo.
Lähtölinja ylitettiin Kirkkolahdessa kello 14. Komppaniat etenivät jonoissa rantakoivikossa muutaman kilometrin matkan vihollisten häiritsemättä. Iltapäivällä saavutettiin Kontio-Leppälahden kylän pohjoispuolella oleva laajahko Leppäpuron peltoaukea, jonne joukot pysäytettiin. Eräs komppanian päälliköistä sai tehtäväkseen tulikannan järjestämisen aukean ylitystä tukemaan. Pataljoonan komentaja ei halunnut kiirehtiä hyökkäystä, joten tiedustelu ja aseiden sijoittelu käskettiin suorittaa huolellisesti. Tulikannan valmiusilmoitusta ja lähtökäskyä saatiin odotella tuntikaupalla ja ilta alkoi hämärtää.
Pataljoonan komentaja alkoi jo hermostua ja kysyi hieman äreästi valmisteluja johtavalta komppanian päälliköltä asiasta. Juutilainen tulistui ja vastasi kiivaana, että hänen puolestaan lähdetään vaikka heti ja karjaisi: ”1. komppania, seuratkaa!” Juutilainen rynnisti edellä komppanioineen. Koko pataljoona seurasi puolen kilometrin levyiselle tasaiselle niittyaukeamalle, tuhatmiehinen joukko puolijuosten kohti vastapäisten kyläharjanteiden alla kohoavaa lepikkorinnettä. Mukana seurasivat pataljoonan ja tykistön komentajat. Hyökkäykseen liittyivät perässä myös tulikantaan suunnitellut aseet, samoin jokunen taisteluajoneuvokin.
Aukean ylitys tuntui sujuvan ilman laukaustakaan. Vihollinen ei antanut itsestään merkkiäkään. Aukealta saapuneet miehet ahtautuivat rinnelepikkoon. Koko pataljoona sulloutui laumana hehtaarin alueelle. Jotkut jäivät hetkeksi kokoamaan hengitystään, toiset jatkoivat puolihuolimattomasti rinnettä ylös.
Silloin puhkesi helvetti valloilleen. Kyläkukkulalle kivinavettojen ja muiden rakennusten suojiin sekä alapuolella oleviin ruispeltoihin vihollinen oli sijoittanut kymmeniä tuliaseitaan, konekiväärejään, pikakiväärejään ja konepistoolimiehiään, kaikki taitavasti naamioituina. He olivat asemistaan ääneti tarkkailleet pataljoonan aukion ylitystä ja avasivat yhtaikaa tulen, kun tuhatpäinen suomalaisjoukko oli sekavana rykelmänä päätyneet muutamien kymmenien metrien etäisyydelle venäläisten aseista. Juutilaisen miehet olivat vielä pellon keskellä joutuessaan keskelle tulitusta. Ensimmäinen isku kaatoi kymmenittäin miehiä. Tasainen maasto ei tarjonnut minkäänlaista tulisuojaa. Vain käsivarren paksuisesta lepikosta ja muutamista pensaista saattoi olla hieman näkösuojaa, joka ei kuitenkaan auttanut konetuliaseiden sarjoja vastaan, jotka lakaisivat säälimättömästi mäkirinteen tasaista pintaa. Juutilaisen kannoilla kulkenut kirjurikorpraali Hyvärinen sai heti surmansa. Juutilaisen miehet ryntäsivät suojaan suoraan edessä olevan matalan kiviaidan taakse, osa sai osuman matkalla sinne. Juutilainen otti nopeasti ohjat käsiinsä, vaikka kiviaidan kupeella oleva komppania oli täysin sekaisin. Hän antoi kullekin joukkueelle tarkat ohjeet, minne asettua ja miehet ryömivät johtajiensa luo. Tulitussuunnista päätellen vihollinen yritti suomalaisten motitusta, mutta Juutilainen legioonakokemustaan hyödyntäen varmisti komppaniansa myös taaksepäin päästyään pienelle metsäkumpareelle.
Venäläisten väijytyksessä pataljoonan komentaja Sulo Marttinen oli haavoittunut kuolettavasti vatsaan. Marttisen mukana seurannut tykistökapteeni Reino Penttinen pyydettiin johtamaan pataljoonaa, kunnes rykmentistä saapui uusi komentaja. Penttinen tilasi tykistökeskityksen, joka noin puolentoista tunnin päästä osui vain noin 150 metrin päähän pataljoonan eteen, suunnattuna noin 250 kranaatin iskuina taloryhmiin edessä olevalle harjanteelle. Varhain aamuyöstä saapui paikalle pataljoonan uusi komentaja, kapteeni Arto Virkkunen. Vanhimpana komppanianpäällikkönä olisi Juutilaisen tullut heti Marttisen haavoitutta ottaa komentoonsa koko pataljoona, mutta tästä hän sai tietää vasta sitten, kun uusi komentaja oli jo nimitetty.
Tappiot haavoittuneina ja kaatuneina olivat noin 200 suomalaista, siis suunnilleen kokonaisen komppanian verran. Kapteeni Virkkusen johdolla pataljoona eteni Jänisjärven rantaan, josta jatkoi matkaansa. Suomalaisten voimakas tykistökeskitys Kontio-Leppälahden kylään sai venäläiset vetäytymään. Kapteeni Sulo Marttinen kuoli muutaman tunnin haavoittumisestaan 17. heinäkuuta 1941.
Ei ole tarkkaa tietoa siitä, oliko Aarne Juutilainen mukana kotikaupunkinsa Sortavalan takaisinvaltauksessa sunnuntaina 15. elokuuta 1941. Todennäköisesti ei. Joka tapauksessa valtausta johti 7. divisioonan komentaja, jääkärieversti Antero Svensson. Valtauksessa käytiin asutuskeskustaisteluita, mutta tykistöä ei käytetty, koska kaupunki haluttiin saada takaisin ehjänä. Svensson kielsi suomalaisjoukoilta ryöstelyn kaupungissa, josta venäläinen siviiliväestö oli jo poistunut. Maanantaina 16. elokuuta 1941 Antero Svenssonille myönnettiin Mannerheim-risti numero 5 tunnustuksena ”taitavasti johdetuista Laatokan Karjalan pääkaupungin Sortavalan vapauttamiseen johtaneista sotatoimista”.
Näihin aikoihin Juutilainen toimi pataljoonan komentajana JR 9:ssä. Syvärillä hän toimi Jalkaväkirykmentti 3:n taisteluosasto Juutilaisen komentajana. Taisteluosastossa palveli yhtenä komppanian päällikkönä myös tuleva Puolustusvoimien komentaja Yrjö Keinonen. Keinosen polkupyöräkomppania tunnettiin peitenimellä ”Pinna”.
Suomalaisten hyökkäys eteni raskaiden hyökkäystaisteluiden jälkeen syyskuussa 1941 Aunuksessa Ääniselle ja Syvärille saakka. Joukot saavuttivat Syvärin syyskuun 9. päivänä, jonka jälkeen suomalaisten tavoitteeksi tuli virran ylittäminen ja sillanpääaseman muodostaminen sen toiselle puolelle.
Lähimpänä Äänisjärveä rintamavastuussa olleen 7. divisioonan vastuualueella Syvärin ylitys ei käynnistynyt helposti. Kaksi ensimmäistä ylimenoyritystä 4.–5. lokakuuta 1941 epäonnistui, kun suomalaisjoukkojen keskuudessa esiintyi kieltäytymisiä tehtävän suorittamiseksi. Kolmas yritys tehtiin iltapäivällä 6. lokakuuta. Yllätykseen ei pyritty. Niinpä tykistö ja kranaatinheittimet aloittivat 20 minuutin tulivalmistelun. Juutilaisen johtaman tulitukiportaan panssarintorjuntatykit ja konekiväärit ampuivat suora-ammuntaa. Vastarannan bunkkerit hiljennettiin savukranaateilla ja hävittäjäkoneet suojasivat ylhäältäpäin. I/JR9 ja 7. divisioonan polkupyöräkomppania onnistuivat viimeinkin virran ylittämisessä ruuhilla ja syöksyveneillä.
Taisteluosasto Juutilainen valtasi pienen ja syrjäisen Goran kylän, joka sijaitsi metsäisellä kukkulalla peltojen ympäröimänä. Kylällä oli sotilaallista merkitystä, sillä sen kautta kulkivat etenemisreitit suomalaisten Syvärin sillanpääaseman puolustuksen syvyyteen. Venäläiset olivat saaneet täydennystä siperialaisista joukoista, joita avustivat voimakas tykistö ja tehokkaat panssarivoimat. Vihollisen lisävoimien paine alkoi tuntua kaikkialla 7. divisioonan alueella. Hyökkäykset ja vastahyökkäykset seurasivat toisiaan.
Gorasta taisteluosasto Juutilainen jatkoi kohden lounasta ja hyökkäsi Shumilinon korpeen. Tehtävänä oli ottaa haltuun siellä sijaitseva järvikapeikko. Osasto oli tuskin päässyt Gongenitsajärven tuntumaan. kun vastaan tuli siperialaisia täydennysjoukkoja. Joukkojen valtava koko sai Juutilaisen osaston perääntymään, mutta hyökkäyksen hieman laannuttua Marokon kauhu määräsi omat miehensä etenemään uudestaan. Kamppailu jatkui toista viikkoa kunnes taisteluosasto Juutilainen sai käskyä vetäytyä Tivgjärven pohjoispään tasalle ja asettua siellä puolustukseen. Venäläisten menetykset olivat raskaita, yli 3000 miestä kaatuneina ja kadonneina.
Yrjö Keinosen Pinna-polkupyöräkomppania osana Taisteluosasto Hahtelaa (joka oli nimetty I/JR 9 kapteeni Väinö Hahtelan mukaan) oli 16.12. 1941 onnistunut pääsemään irti venäläisten motista Baranin suunnalla. Kirjassaan Kärkijoukkona Syvärille Keinonen kirjoittaa:
"Taisteluosastomme katsottiin olevan levon tarpeessa. Hahtelalle myönnettiin loma, ja komentajaksi tuli jälleen Marokon Kauhu. Kauhun mielestä nyt oli sekä tilaisuus rentoutua että aihetta juhlia motista selviytymistämme. Alkoholia löytyi jostain yllin kyllin. Kauhu kutsui minut eräiden muiden mukana korsuunsa seurustelu-upseeriksi. Kun olin kovien taistelujen ja valvomisen jälkeen uuvuksissa, tuollainen tilaisuus tuntui epämiellyttävältä. Mutta estelyihin Kauhu sanoi vain:
”Raskaat työt vaativat raskaat huvitukset.”
Oli siis lähdettävä.
Tällaisissa istujaisissa Kauhulla oli tapana kohdistaa kiusoitteleva ja usein hyvinkin nokkela huumorinsa milloin kehenkin läsnä olevista muuta seuruetta huvittaakseen. Aamuyöstä hän sanoi minulle:
'Sinun konepistoolimiehiäsi kehutaan. Hae tänne kersantti Peltonen. Katsotaan, onko miehen ase edes kunnossa ja osaako hän todella käyttää sitä.'
Vastaväitteistäni huolimatta oli väsynyt taistelija herätettävä ja tuotava Kauhun puhuteltavaksi. Korsun ulkopuolella sovimme Peltosen kanssa siitä, että yllätämme Kauhun repäisevällä toiminnalla, jos tilanne korsussa sen suinkin sallii.
Täydessä taisteluasussa kersantti Peltonen seisoi asennossa Kauhun edessä tämän hyväntahtoisen leikinlaskun kohteena.
'Näytäpä, miten sinä käytät tuota tussariasi lähitaistelussa.'
Silloin annoin merkin Peltoselle, joka vetäisi salamannopeasti aseen olaltaan, poisti varmistimen ja avasi kestotulen ensin korsun kattoon, sitten yhä alemmas seinään Kauhun pään yli. Yllätys oli täydellinen. Kauhu ei ollut suinkaan odottanut, että ahtaassa korsussa todella ammuttaisiin. Tulen kestäessä hän painautui yhä alemmas istuimellaan ja tehden torjuvan liikkeen kädellään toisteli:
'Jo riittää, jo riittää.'
Mutta Peltonen ampui järkähtämättä rumpulippaan 70 patruunaa loppuun, varmisti sitten aseensa, vei sen olalle ja teki terävän ilmoituksen:
'Herra kapteeni, näin käytän konepistooliani.'
Pitemmittä puheitta Kauhu päästi lähettialiupseerin menemään, ja hetken kuluttua myös minulle tuli tilaisuus poistua seurasta.
Asiaan ei myöhemminkään koskaan kajottu, mutta minulle jäi vaikutelma, että Marokon Kauhu tämän Peltosen näytöksen jälkeen entistä enemmän arvosti Pinnan nuoria konepistoolimiehiä."
Suomalaisjoukot taistelivat ilman lepoa ja taisteluväsymys alkoi vaivata monia sotilaita. Osa kieltäytyi tottelemasta esimiestensä käskyjä. Goran taisteluihin liittyen pikaoikeus tuomitsi kuolemaan 20. joulukuuta 1941 Baranin kylässä kaksi 2./JR 9:n miestä, Voitto Ahomäen ja Toivo Mäkelän, sen jälkeen, kun nämä oli kieltäytyneet palaamasta yksikköönsä etulinjaan Goraan. Edellisenä päivänä kenraalimajuriksi ylennetty 7. divisioonan komentaja Antero Svensson oli antanut miehille 12 tuntia miettimisaikaa, mutta nämä eivät olleet taipuneet. Tuomitut teloitettiin ampumalla samana päivänä Baranin kylän eteläreunalla, maantien varressa virtaavan puron, Noidanojan, uomassa. Samasta tapauksesta Väinö Linna kertoo Tuntemattomassa sotilaassa. Jukka L. Mäkelän vuoden 1969 Marokon kauhu -elämäkerran mukaan Aarne Juutilaisella ei ollut teloituksen kanssa tekemistä, mutta huhut liittivät Juutilaisen nimen myöhemmin tapahtumaan.
Jatkosodan ankarimpien taistelujen jälkeen Gorassa 1942 Aarne Juutilainen siirrettiin JR 9:n varuskunnan komendantiksi, jona hän palveli asemasotavaiheessa.
Rykmentin komendanttina Juutilainen ehti olla runsaan vuoden (19.02.1942 - 06.05.1943), kunnes hänet siirrettiin 6. toukokuuta 1943 7. divisioonan komendantiksi. Divisioonan komendanttina hän toimi vuoden (07.05.1943 - 19.05.1944).
Olavi Paavolainen mainitsee Synkässä yksinpuhelussaan tavanneensa Juutilaisen 26. kesäkuuta 1943 7. divisioonan johtamispaikassa Voznesenjassa, Aunuksen Karjalassa. Voznesenja eli Syvärinniska on kylä Syväri-joen alkukohdassa. Paavolainen kirjoittaa (s. 377):
”Voznesenjassa toimii oppaanamme talvisodan kuuluisa ’Marokon kauhu’, joka nyt on varsin leppoisassa hommassa murheellisen paikkakunnan komendanttina.”
Siirto joukko-osastoon 19.5. 1944 johtui 7. Divisioonan upseerien rangaistuspäiväkirjan mukaan ”jatketuista juopumuksista ja huhtikuussa 1944 tapahtuneesta käskynalaisen pahoinpitelystä”. Juutilainen oli tarttunut pistoolinsa tehostakseen antamansa käskyn ehdottomuutta. Luodit olivat iskeneet lattiaan alaisen jalkojen eteen. Juutilainen oli joutunut kenttäoikeuden eteen. Puolustuksekseen hän oli sanonut: ”Kolmen metrin päästä minä en ammu ohi.”
7. divisioonan Kenttäoikeus oli tuominnut Juutilaisen 5. kesäkuuta 1944 kuudeksi kuukaudeksi vankeuteen ”juopumuksesta ja upseerin arvolle sopimattomasta käyttäytymisestä”, täsmennyksenä tähän ”erittäin raskauttavien asianhaarojen vallitessa tehty käskynalaisen lievä pahoinpitely”. 7. kesäkuuta 1944 7. divisioonan komentaja oli siirtänyt rangaistuksen täytäntöönpanon toistaiseksi, ”enintään vuoden 1945 loppuun”, ja 1. joulukuuta 1944 annetun armahduslain nojalla Juutilainen oli vapautettu kärsimästä tuomiota.
Tämän jälkeen Juutilainen toimi 31. sotavankikomppanian (31.Sv.K) päällikkönä Karhumäessä 20. toukokuuta – 14. heinäkuuta 1944 välisenä aikana. Kesän 1944 suurhyökkäyksen torjuntataisteluihin Juutilainen siirrettiin jälleen takaisin kenttäarmeijaan (6./JR 38). Hän osallistui torjuntataisteluihin komppanian päällikkönä Loimolan suunnalla. Siellä hän oli myös, kun aselepo solmittiin ja astui voimaan syyskuun alussa 1944.
Lapin sota (15.9. 1944 – 27.4. 1945)
Lapin sotaan Aarne Juutilainen osallistui 5.11 – 3.12. 1944 kapteenina saksalaisen XX Vuoristoarmeijan perääntymisen seurannan alkuvaiheeseen yhdessä rykmenttinsä (5./JR 3) kanssa, josta reserviläiset olivat jo kotiutettu. Alkuvaiheen valesota tunnettiin niin sanottuna syysmanööverina.
Kun muu esikunta oli poistunut, marsalkka Mannerheim komensi Rovaniemelle everstiluutnantti Usko Haahden neuvottelemaan XX vuoristoarmeijan komentajan kenraalieversti Lothar Rendulicin kanssa sopimuksen rauhallisesta vetäytymisestä. Suomalainen rintamamiehistö ei tiennyt ylijohdon sopimuksista, mutta esimerkiksi miinat, jotka oli saatettu merkitä näkyvästi kyltillä, saivat sotilaat ajattelemaan, ettei kysymyksessä ollut sota sanan varsinaisessa merkityksessä. Varsinaiset taistelut alkoivat vasta 1. lokakuuta suomalaisten suorittaman Tornion maihinnousun yhteydessä; sen jälkeen sotatila oli kaikille osapuolille selvä.
Juutilaisen pataljoona seurasi taistellen vetäytyviä saksalaisia Kaaresuvantoon ja vielä Lätäsenolle, kunnes kapteeni Aarne Juutilainen sai ilmoituksen, että hän joutuu anomaan muodollisesti eroa puolustusvoimista. Lapin sota päättyi virallisesti samalla, kun natsihallinto luopui vallasta Saksassa huhti-toukokuun vaihteessa 1945.
Rauhan aika ja vaaran vuodet 1944 - 1948
Sota Neuvostoliittoa vastaan oli päättynyt Suomen osalta syyskuussa 1944, kun aselepo solmittiin. Siihenastinen politiikka sai kokea täyskäännöksen, kun neuvostohallituksen asettama valvontakomissio alkoi valvoa maata ja määrättiin raskaat sotakorvaukset. Alueluovutukset olivat katkera pala ja uudessa muuttoliikkeessä kotinsa jättäneet karjalaiset sijoitettiin Sisä-Suomeen, jossa toiset sopeutuivat helpommin, toiset vaikeammin, myös kanta-asukkaiden keskuudessa vallinneisiin ennakkoluuloihin.
Kiellettynä olleen SKP:n, Suomen kommunistinen puolueen, toiminta sallittiin syyskuussa 1944. Samana vuonna perustettiin SKDL, Suomen kansan demokraattinen liitto, joka toimi SKP:n ja sosialististen liittojen kattopuolueena. Sodan aikana vankilassa istuneet vasemmistolaisaktivistit saivat takaisin kansalaisoikeutensa ja monet palasivat päivänpolitiikkaan, kuten Hertta Kuusinen, neuvostohallituksessa merkittävässä asemassa olleen Otto Wille Kuusisen tytär. Hertta Kuusisesta tuli suomalaisen kommunismin ja kansandemokratian symboli sekä kannattajille että vastustajille, ja hän oli tunnettu esintyjänä ja puhujana. Kuusisen aviomies, SKDL:n Yrjö Leino toimi sisäministerinä vuosien 1945-48 hallituksissa.
Sodan jälkeen yhtenä Juutilaisen esimiehistä toiminut Antero Svensson oli vahva ehdokas Puolustusvoimien uudeksi komentajaksi. 26. huhtikuuta 1946 Svensson oli juuri astunut sisään Helsingin hotelli Torniin, jossa majaili liittoutuneiden valvontakomissio ja esittänyt asiansa (jota ei tiedetä) venäläiselle upseerille, kun hän sai kuolemaan johtaneen sydänkohtauksen. Svensson oli vain 53-vuotias. Myös Aarne Juutilaisen 68-vuotias isä Tuomas kuoli 24. toukokuuta 1946 Seinäjoella, jonne Juutilaisen vanhemmat olivat joutuneet evakkoina siirtymään.
1940-luvun lopun ajanjaksoa on myöhemmin kutsuttu vaaran vuosiksi. Jälkipolvien mielipiteet vaihtelevat, kuinka todellinen kommunistisen kaappauksen vaara tuolloin oli, eli olisiko Suomea odottanut Baltian maiden tavoin sulauttaminen osaksi Neuvostoliittoa tai muuttuminen yhdeksi Itä-Euroopan sosialistisista ”veljesvaltioista”, Puolan tai Tshekkoslovakian tapaan. Joka tapauksessa toisten pelkäämää, toisten toivomaa liittymistä ei koskaan tapahtunut, ja historioitsijat spekuloivat edelleenkin, mikä tässä oli suomalaisten itsensä, mikä länsivaltojen väliintulon vaikutusta. Yhdysvallat esimerkiksi jakoi ”Marshall-apua” estääkseen eurooppalaisten valtioiden kääntymisen Neuvostoliiton puoleen.
Ei niin, että suomalaiset olisivat milloinkaan jääneet avuttomiksi. Asekätkentäjuttu aiheutti varmasti harmaita hiuksia valvontakomissiolle ja ”talvisodan ihmettä” muistelevat neuvostoliittolaiset luultavasti pohtivat, että suomalaisten kanssa oltaisiin vielä helisemässä, joten ehkä parhainta oli pitää Suomi vain ”ystävällismielisenä” länsimaana, toki sellaisena jolla oli puolueettomuuspolitiikan puitteissa omat erityispiirteensä. Ystävyys, yhteistyö ja avunanto- eli YYA-sopimuksen solmiminen Neuvostoliiton kanssa 1948 lopulla tuntui vakiinnuttavan sodanjälkeisen tilanteen. Samoihin aikoihin Suomi avautui taloudellisesti läntisille markkinoille. Myös kesän 1948 eduskuntavaaleissa SKDL kärsi vaalitappion. Sosiaalidemokraatit ja näihin kuuluvat ”asevelisosialistit” vastustivat kommunistien kasvanutta valtaa. Poliisi oli hälytystilassa huhtikuussa 1948, kun oli huhuttu kommunistien suunnittelemasta vallankumouksesta, jonka uhkaa erityisesti SDP korosti.
SDP:n aseina kommunisteja vastaan olivat vuonna 1940 perustettu Suomen Aseveljien Työjärjestö SAT ja sen seuraaja VIA eli Vapaus, Isänmaa ja Aseveljeys. SAT-VIA oli perustettu työväen mielialojen tarkkailuun. Jatkosodan lopussa järjestöllä arvioitiin olevan 10 000 asiamiestä, joista suurin osa oli sosiaalidemokraatteja. Käytännössä järjestö teki valtion tiedustelu- ja propagandatoimintaa. Ammattiyhdistystoiminnassa mukana ollen se pyrki estämään kommunistien vaikutusvaltaa työpaikoilla. Järjestön toiminnan tukena toimi SDP:n mainostoimisto Yhteismainoksen vuonna 1945 perustettu tytäryhtiö nimeltään ”Psyko Työ”. Se teki mielipidetutkimuksia työväestön keskuudessa ja loi pohjaa SDP:n kommunistivastaiselle propagandalle. 1950-luvun puolella SAT-VIA:n työtä jatkoi SYT, Suomalaisen Yhteiskunnan Tuki -säätiö.
YYA:sta huolimatta ”yöpakkasten” ja noottikriisin aika 1950- ja 60-lukujen taitteessa antoi muistuttaa, kuinka tiukassa otteessa Suomi edelleen oli tasapainoillessaan idän ja lännen välillä. Urho Kekkonen, Suomen presidentti vuosina 1956-82, teki aivan erityisen taiteenlajinsa oman valtahegemoniansa pönkittämisestä tämän tasapainoilun kautta.
Tammikuun kihlaus ja aseveliakseli
Vuoden 1918 sisällissodasta jatkunut epäluulo yhteiskuntaluokkien välillä oli alkanut hellittää talvisodassa, kun rintamalla niin Suomen porvarit kuin työväestön edustajat taistelivat nyt samalla puolella yhteisessä sotaponnistuksessa.
Työnantajien ja työntekijöiden vuoden 1940 alussa tekemä sopimus tunnettiin ”Tammikuun kihlauksena”. Sosiaaliministeri Karl-August Fagerholm oli toiminut aloitteen tekijänä ja hankkeen edistäjänä. Fagerholmin mielestä kansakunnan eheytyminen edellytti työntekijöiden oikeuksien tunnustamista. Merkittävänä taustatekijänä oli käynnissä oleva talvisota ja kansallinen yhtenäisyys sotaponnistuksissa.
”Tammikuun kihlaus” oli Suomen työantajain keskusliiton 23. tammikuuta 1940 antama julistus, jossa se tunnusti ammattiliitot ja keskusjärjestö SAK:n neuvotteluosapuoliksi työmarkkinoita koskevissa kysymyksissä. Osapuolet sopivat, että vastedes pyritään löytämään yhteisymmärrys neuvotteluteitse. Julkilausuma luettiin Yleisradion iltauutisissa 23. tammikuuta 1940 ja julkaistiin seuraavana päivänä sanomalehdissä. Tätä aiemmin vain kirjanpainajilla oli ollut työehtosopimus.
Sodan jälkeen maata jälleenrakentava oikeisto ja vasemmisto jatkoivat yhteistyötään ”asevelihengessä”, joka antoi leimaa suomalaiselle politiikalle usean vuosikymmenien ajan. Vuoteen 2017 asti jatkuneiden tupo-neuvottelujen ja keskusjärjestösopimuksen perinteen voidaan katsoa alkaneen ”Tammikuun kihlauksesta”.
Tätä uutta yhteishenkeä yli luokkarajojen kuvaa katkelma sotilaspastori Jorma Heiskasen kirjassa (s. 92) tämän kuvatessa talvisodassa Kollaalla taistellutta vänrikki Ilmari Riikosta, jonka Heiskanen oli ennen sotaa tavannut Suur-Suomi -henkisen Akateemisen Karjala-Seuran riveissä. Riikonen sittemmin kaatui maaliskuun neljännen päivän 1940 suurhyökkäyksessä.
"Tunsin veli Riikosen jo ennestään AKS:n piiristä. Hän esiintyi keskuudessamme reipasotteisena, suoralinjaisena 'koko ohjelman' miehenä, joka ei hyväksynyt mitään kompromisseja eikä nahjusmaisuutta missään muodossa. Mutta yyhoon ja Kollaan päivinä paljon vanhaa paloi pois, kuten meistä kaikista, ja uusi, entistä myönteisempi ja ennakkoluulottomampi elämänote kasvoi huomaamatta sijaan. Meidän täytyi myöntää, että käsityksemme isänmaan ja sen kansan sairaudentilasta' oli ollut väärä. Ne työmiehet, joiden kanssa me kasvoimme yhteen yhteisen tehtävämme paineessa ja joiden kohtalon me kokonaan tunsimme omaksemme, eivät olleet samoja, joista me joskus olimme kokouksissamme puhuneet. Se, mitä me omistimme: yhteenliittymisen voima, täytyy meidän myös myöntää heille niissä puitteissa ja muodoissa kuin he itse haluavat – ei ylhäältäpäin 'uuden herätyksen' lahjana pakotettuna kaavana. Heillä on siihen tinkimätön oikeutensa, samoin kuin etujensa ajamiseen tältä omalta, vuosien taistelujen koettelemalta pohjalta. Heidän päämääränsä ovat arvo sinänsä, jota meidän on arvostettava ennakkoluulottomasti, kaikesta vanhasta hapatuksesta vapain ja myötätuntoisin sydämin."
1950- ja 1960-luvut: Modernismia ja sodan uudelleenarviointia
1950-luku sujui jälleenrakennuksen merkeissä ja sodanjälkeisestä pula-ajasta siirryttiin vähitellen vaurauteen. Perustuksia alettiin valaa suomalaiselle hyvinvointivaltiolle muiden pohjoismaiden hengessä. (Esimerkiksi IKL:n entinen jäsen ja myöhemmin Alkon pääjohtaja Pekka Kuusi oli tässä kehityksessä aivan erityisessä ja vaikutusvaltaisessa asemassa.) Taiteissa V.A. Koskenniemen ja tämän hengenheimolaisten isänmaallinen paatos väistyi ja Tuomas Anhavan ja Paavo Haavikon kaltaisten kirjoittajien modernismi alkoi korvata siihen asti vallalla ollutta isänmaallis-hurmoksellista henkeä, kulttuurissa ja viihteessä kaikkiaan angloamerikkalaiset vaikutteet nousta yhä suurempaan merkitykseen.
1950-luvulla nousi kuitenkin esiin yksi ikoniseksi noussut hahmo, joka paljolti määritteli, miten kuluneen vuosisadan kansallinen kulttuuri jatkossa nähtiin ja tulkittiin: Väinö Linna. Linnan teos Tuntematon sotilas ja sen kanssa samassa ”universumissa” tai aikajatkumossa tapahtuva Täällä Pohjantähden alla –trilogia sekä näiden elokuvasovitukset muokkasivat oleellisesti suomalaisten kollektiivisia mielikuvia sekä kansalaissodasta että toisesta maailmansodasta. Tuntemattoman vänrikki Vilho Koskela on Pohjantähden raivaajahahmon Jussi Koskelan (”Alussa oli suo, kuokka ja Jussi”) pojanpoika ja jääräpäisen punakaartilaisen Akseli Koskelan poika. Koskeloiden miltei sadan vuoden aikajanalle ulottuvan sukusaagan kautta Linna luo kansallista miehen mallia, jossa on kaikki suomalaisuuteen liitetyt myyttiset mielikuvat: sisukkuus, välillä mahdottomuuksiinkin menevä itsepäisyys ja oman tien kulkeminen, kuitenkin yhdistettynä ”kaveria ei jätetä” –henkeen. Väinö Linnan hahmojen tyyppigalleria on läpileikkaus myös aikakauden suomalaisesta mieskuvasta ja vastakkainasetteluja synnyttäneistä aatemaailmoista.
Tuntematon sotilas nostatti ilmestyessään pienen kirjasodan. Helsingin Sanomien arvostelija Toini Havu tyrmäsi kirjan. Kirjassa oli paljon silloisia lukijoita pöyristyttäviä asioita, joihin ei suomalaisessa sotasankaruusajattelussa ollut siihen mennessä totuttu, kuten kiroilevat ja purnaavat suomalaissotilaat sekä lotta Kotilaisen kuvaaminen kevytkenkäisenä. Edvin Laineen elokuvasovitus muutamaa vuotta myöhemmin kuitenkin auttoi Tuntemattoman kanonisoimisessa suomalaisen kirjallisuuden klassikkoteokseksi.
Sankarimyyttien ja sota-ajan ikonisten hahmojen uudelleenarviointi on synnyttänyt myöhemminkin keskustelua. Runebergin ja Koskenniemen hengessä sotasankareiden on haluttu olevan nuhteettomia ja moitteettomia, näiden mahdollisten hairahdusten pysyvän tabuna, ja varmin tapa synnyttää kohu mediajulkisuudessa tuntuu olleen olevan kaikenlainen vihjaaminenkin, että sota-ajan ikoniset hahmot olivat sittenkin tavallisia kuolevaisia omine heikkouksineen. Olennaista sota-aiheisiin teoksiin liittyville kohuille näyttää yleensä olleen oikeisto-vasemmisto -jako, sukupolvien väliset rintamalinjat sekä kiistely oikeudesta määritellä isänmaallinen sisältö.
Seuraavan sota-aikaan liittyvän kirjasodan sai aikaiseksi Paavo Rintala Mummoni ja Mannerheim –teoksellaan muutama vuosi sen jälkeen, kun Tuntemattoman nostattama kohu oli jo laantunut. Rintalaa ei jättänyt rauhaan myöskään tämän Sissiluutnantti-teos, joka ilmestyi syyskuussa 1963. Jälleen kritisoitiin muun muassa sitä, miten kirjassa lotat oli kuvattu siveettöminä, ja teos herätti sekä boikotti- että sensuurivaatimuksia.
Sodan vammauttamat mielet
Vielä 1970-luvulla nähtiin kaduilla ja rannoilla "puliukkoja", joiden syrjäytymisen taustalla oli sodassa traumatisoituminen tai sopeutumattomuus rauhanaikaiseen yhteiskuntaan. Valtio ja yksityiset tahot tukivat laajalti veteraanijärjestöjen toimintaa ja sotainvalidien kuntoutusta, mutta kaikki eivät tähän päässeet osallisiksi. Sota oli jättänyt jälkeensä joukon paitsi fyysisesti myös henkisesti vammautuneita miehiä. Käsitettä ”posttraumaattinen oireyhtymä” (PTSD eli post-traumatic stress syndrome) ei vielä sodan aikana tai välittömästi sen jälkeen tunnettu, joskin jo ensimmäisen maailmansodan sotilailla oli havaittu traumaattisten taistelukokemuksien jättämää ”kranaattikauhua”. "Tärähtäneet" olivat suomalaissotilaiden käyttämä ilmaus.
Ensimmäisen ja toisen maailmansodan aikana traumoja ei osattu tai haluttu tunnistaa, ja sodan henkisesti vammauttamat mieluummin leimattiin heikkoluonteisiksi, älyllisesti vajaakykyisiksi tai jopa ”pinnareiksi”, jotka ymmärryksen sijasta saivat osakseen pikemminkin halveksuntaa. Oikeastaan vasta toisen maailmansodan jälkeinen psykologinen tutkimus alkoi tunnustaa näitä oireita. Nykyisen kaltaista henkisen jälkihoidon tai debriefingin terapiakulttuuria ei vielä tunnettu. Monessa suomalaisperheessä tunnetaan tarinoita sodasta palanneista isistä, jotka vaikenivat kokemuksistaan mutta herättivät muut öisin kauhunhuudoillaan ja käyttivät runsaasti alkoholia omaan ”itsehoitoonsa”.
Sodanjälkeiseen päihdekulttuuriin kuuluivat veteraanitaustaisten alkoholistien lisäksi myös ne, jotka olivat esimerkiksi jääneet koukkuun haavoittuneille annettuun lääkemorfiiniin ja päätyneet erilaisten psyykenlääkkeiden tai laittomien katuhuumeiden väärinkäyttäjiksi. Saksan kautta suomalaissotilaille oli päätynyt Pervitin-tuotemerkillä tunnettu metamfetamiini, jota lääkintäupseerit jakoivat kaukopartiomiehille tabletteina. Täällä ne tunnettiin "höökipillereinä". Tietysti taipumus addiktioon on yksilökohtaista, mutta altistavia tekijöitä ei voi sanoa sodan aikoihin puuttuneen.
Aarne Juutilainen sodan jälkeen
Aarne Juutilaisen sodanjälkeiset vuodet olivat repaleisia ja alkoholinhuuruisia. Juutilaisen sotilasuraa runsas alkoholinkäyttö oli aika ajoin jarruttanut jo 1920-luvulta lähtien, mutta miehen ansiot taistelijana ja johtajana olivat sen verran kiistämättömät, että hän oli jollakin tavalla aina onnistunut putoamaan jaloilleen toilailuistaan huolimatta. Nyt hän kuitenkin oli siviili eikä elänyt enää sota-ajan poikkeusolosuhteissa, joissa irtiottoja saatettiin katsoa sormien läpi ja niitä pidettiin jopa ”asiaan kuuluvina”. Siviilielämässä hän oli kuin kala kuivalla maailmalla ilman taisteluiden antamaa säännöllistä adrenaliiniannosta.
Ajan muuttunut poliittinen ilmapiiri ei myöskään suosinut Juutilaista. Sota oli hävitty ja hän edusti sotaa edeltänyttä maailmaa ja sen arvoja. Työmaiden vasemmistolaiset työnjohtajat vieroksuivat häntä. Seppo Porvalin mukaan Juutilainen oli niin epätoivoinen, että oli ollut itsemurhan partaalla. Silti hän pärjäsi jotenkin, vaikka hänen kotinsa oli välillä pelkkä lautavaja. Kadut olivat täynnä muitakin sodassa fyysisesti tai henkisesti vaurioituneita miehiä. Vaikka Juutilaiselle edelleen maistui viina, ei hän ollut täysin yksin. Hän saattoi luottaa Vuorensolan ja muun asevelikillan hiljaiseen tukeen, jos kaikkein tiukin paikka tulisi vielä vastaan. Mitenkään helppoa hänen elämänsä ei näinä vuosina kuitenkaan ollut.
Juutilainen oli onnistunut omalla käytöksellään hävittämään suuren osan siitä sosiaalisesta pääomasta, jota hänellä oli vielä sodan aikana ollut. Ei ollut pelkästään kyse poliittisista voimasuhteista. Talvisodan aikainen mediajulkisuus ei paljon painanut vaa'assa nyt. Loppujen lopuksi Juutilainen oli ulkopuolinen. Hänellä oli vain pieni joukko uskollisia aseveljiä kuten Ahti Vuorensola, jonka omakin asema sodan jälkeen oli vaikea. Juutilainen ei ollut osannut pelata korttejaan niin, että rauhan ajan maailmassa hänellä olisi ollut vakaa asema. Upseeristossa hänelle ei ollut käyttöä, ei sellaisia henkilökohtaisia suhteita tai verkostoa, puhumattakaan rahallisesta pääomasta, että olisi voinut aloittaa siviiliuran vaikka liike-elämässä. Hän osasi vain sotia, ja ehkä myös sotakin oli jo liikaa vammauttanut häntä, niin henkisesti kuin fyysisesti.
Lääkärit kiskoivat vielä monta vuotta irti taistelukenttien kranaatinsirpaleita Aarne Juutilaisen jaloista. Talvisodasta hänellä oli muistona keskisormen tynkä. Jotenkin hän silti oli onnistuneet pääsemään jaloilleen. Juutilainen oli töissä muun muassa rakennustyömailla ja levyseppänä. Joulukuussa 1963 Juutilainen jäi työkyvyttömyyden vuoksi eläkkeelle Valmetin Katajanokan telakalta, jossa oli toiminut työnjohtajana. Telakan nimettömäksi jääneen varastotyöntekijän tarina kertoo, kuinka kerran Juutilaisen telakalla työskentelyaikoina venäläiset olivat tulleet hakemaan Juutilaisen kotoaan juhlimaan kanssaan. Juutilainen oli säikähtänyt, kun virka-auto oli tullut pihaan ja esittäytyneet venäläisiksi, jotka halusivat tavata suuren sotasankarin.
Seppo Porvalin Minä, Marokon kauhu kertoo, kuinka elämässään ahtaalle joutunut Juutilainen auttoi asetoveriaan Ahti ”Vinkalo” Vuorensolaa sodan jälkeen. Komppanianpäällikkönä Jalkaväkirykmentti 9:ssä toiminut Vuorensola oli nimitetty Mannerheim-ristin ritariksi 19. toukokuuta 1942. Sotilasarvoltaan Vuorensola oli nimityshetkellä kapteeni. Hän oli Suomen kautta aikain nuorin suomalainen majuri 26-vuotiaana. Silti sodan jälkeen Vuorensolalla oli ammattiupseerina vain kapteenin vakanssi.
Vuorensola oli määrätty sotasaalistavaraa vartioivan komppanian päälliköksi Rovaniemelle. Siellä hän oli sallinut autonkuljettajien viedä saksalaisilta evakuoitua betonirautaa suomalaisten jälleenrakennustarpeiksi. Tällainen materiaali olisi määräysten mukaan pitänyt luovuttaa Neuvostoliitolle. Vuorensola oli saanut sotaylioikeudessa puolentoista vuoden kuritushuonetuomion ja menetti sotilasarvonsa. Porvalin mukaan Juutilainen ja tämän veli Ilmari auttoivat vankilatuomion uhkaamaa Vuorensolaa lähtemään turvaan Ruotsiin. Vankilaan Vuorensola ei kuitenkaan koskaan joutunut. Presidentti Paasikivi armahti hänet vuonna 1951 ja hänen sotilasarvonsa palautettiin sekä nimensä liitettiin jälleen upseeriluetteloon. Vuonna 1967 Ahti Vuorensola ylennettiin reservissä everstiluutnantiksi.
Oli Juutilaisella ollut heti sodan jälkeen kuinka vieroksuttu maine tahansa, hänen nimensä esiintyi julkisuudessa aina silloin tällöin. Mitä kauemmin sodasta kului, sitä enemmän sitä muisteltiin ja siitä kirjoitettiin, kun mukaan saattoi alkaa liittää jo nostalgista hohdetta ja kertoa tarinaa yhteisistä koettelemuksista, joista kuitenkin lopulta selvittiin. Ja osoittaa kunniaa myös tapahtumien sankareille, olivatpa he eläviä tai kuolleita.
Lyhyt uutinen Helsingin Sanomissa lauantaina 1. joulukuuta 1956:
”Kollaan aseveljet olivat eilen talvisodan syttymispäivänä kokoontuneet Katajanokan upseerikerholle verestämään 17 vuoden takaisia muistojaan.” Ohessa julkaistiin valokuva, jossa miehet puvuissaan istuivat pöydän ääressä: ”Kuvassa eturivissä oikealta kapt. Aarne Juutilainen alias ’Marokon kauhu’, majuri, toim.joht. Ahti K. Vuorensola, jääkärikapt. Juhani Toro, takarivissä oikealta toim.joht. E. Tolvanen, toim.joht. Ali Nylund, el.lääk.ev.luutn. Lucander ja kapt. P.J. Reinikainen.”
Juutilainen, Simo Häyhä, Erkki Palolampi ja muut elossa olevat Kollaan sankarit osallistuivat 600 talvisotaveteraanin ja satapäisen kutsuvierasjoukon kanssa 11. lokakuuta 1959 Kollaan vasama –taistelumuistomerkin paljastustilaisuuteen. Kontiolahden varuskunnan alueelle pystytetyn Kollaa-Uomaa -muistomerkin oli suunnitellut kuvanveistäjä Kalervo Kallio.
Helsingin Sanomat julkaisi 23. elokuuta 1964 Aarne Juutilaisen lyhyen haastattelun. Lehti kertoi Juutilaisen olevan nyt invalidi ja elävän pienen eläkkeen turvin. Haastattelu kertoi, että nykyisin Juutilaisen puhe ja liikkuminen kävivät hieman jäykästi aivovaurion vuoksi, jonka takia oikea puoli kehoa oli osittain halvaantunut.
”Pahinta ovat kuitenkin kohtaukset, jotka saattavat yllättää milloin tahansa”, Juutilainen kertoi. Mikään ihmisraunio hän ei kuitenkaan ollut, juttu tähdensi, päinvastoin, vaan edelleenkin ”suoraryhtinen sotilas ja hänen silmäkulmassaan välähtää vieläkin teräs.”
”Minä osasin silloin nuorempana katsoa miestä rumasti, jos tarvittiin”, Juutilainen kertoi. ”Emme me siellä Kollaalla mitään hirveitä tehneet. Tapella nahisteltiin ja hankittiin täydennystä, kun sitä oli ulottuvilla. Suurvallan armeijalla kun oli paljon tavaraa. Vihollinen toi usein jv-tykkejä aivan etulinjaan ja ne piti hakea tietysti pois. Myös panssariluodeista meillä oli puutetta. Niitä haettiin aina sitä mukaa kuin tarvittiin. Sitten sota loppuikin suurin piirtein samaan aikaan, kun keinutuoli meni rikki”.
Näin Juutilainen muisteli keinutuoliaan, jossa oli johtanut komppaniaansa Kollaalla, ja joka oli lopuksi tuhoutunut harhakranaatista, kun se oli nostettu rekeen siirtoa varten.
Marokon kauhu kertoi lehden haastattelijalle myös hauskan anekdootin sotilaspalvelijasta, sotamies Emil Variksesta (eli ”Linnunpojasta”), jolle oli turhaan selittänyt armeijakunnan ja divisioonan komentajien arvomerkkien eroja ennen näiden vierailua Juutilaisen komentotelttaan, mutta Varis oli itsepintaisesti vain tarjonnut luutnantti Juutilaiselle kahvia ennen korkea-arvoisempia sotaherroja. ”Pappa” Juutilainen oli turhaan mulkaissut sotamies Varista vihaisesti, mutta divisioonan komentaja oli pelastanut tilanteen sanomalla vain, että ”Otahan, Pappa, kahvia, että me muutkin saadaan.”
Jutussa kerrottiin, että työn alla oli muistelmat, joiden nimeksi kaavailtiin ”Marokon kauhu kertoo”. Juutilainen kertoi lehdelle, että liuskoja oli syntynyt lainakoneella jo 54 ja lisää oli tulossa. Tuttavan oli tarkoitus stilisoida teksti valmiiksi kirjaksi. Materiaali päätyi osaksi Jukka L. Mäkelän vuonna 1969 julkaisemaa elämäkertaa, koska Juutilaisen itse kirjoittamia muistelmia ei koskaan ilmestynyt.
Juutilainen oli Helsingin Sanomien sivuilla uudestaan vielä pian tämän jälkeen, kun lehti julkaisi tiistaina syyskuun 8. päivänä 1964 lyhyen uutisen: ”Professori Aukusti Tuhkan suurikokoinen öljyvärimaalaus Kollaan taistelukentästä tullaan sijoittamaan Kansallis-Osake-Pankin pääkonttorin yläsaliin, joissa jo ennestään on talvisodan Taipaletta esittävä maalaus, ja johon kolmantena sijoitetaan myöhemmin niinikään prof. Tuhkan maalaus Summasta. Talvisodan Kollaan taistelijoita kokoontui eilen Lallukan taiteilijakodissa Kollaa-maalauksen luovutustilaisuuteen.”
Lehtijutun yllä olevassa valokuvassa Aarne Juutilainen tarkasteli maalausta pääjohtaja Klaus Wariksen, Ahti Vuorensolan ja professori Aukusti Tuhkan kanssa.
1960- ja 1970-luvut: uusvasemmistolaisuutta ja pasifismia
Paljolti länsimaista tuontitavaraa oli Suomessakin 60-luvulla esiin tullut uusvasemmistolainen poliittinen liikehdintä, neuvostokommunismin jähmetyttyä tässä vaiheessa varsin konservatiiviseksi valtiollisen status quon ylläpitämiseksi. Sodan jälkeen syntyneet suuret ikäluokat olivat tulleet tai tulossa aikuisikään. Väitetään, että jokainen sukupolvi suorittaa oman symbolisen isänmurhansa. Uuden sukupolven oli luotava oma identiteettinsä ja tehtävä pesäero vanhaan. Tabujen rikkominen oli osa tätä. Yksi aikakautensa kuvainraastajista oli Hannu Salama, jonka Juhannustanssit joutui keskelle jumalanpilkkakohua ja melkein vei kirjailijan vankilaan (Kekkonen osoitti taas kerran pelisilmää ja armahti lopulta Salaman).
Kuten nykyäänkin, sukupolvikuohunta ja kaikki siihen liittyvät irtiotot nähtiin, kuultiin ja tulkittiin mediajulkisuuden kautta. Kohut, närkästys ja suuttumus myivät irtonumeroita, niistä saatiin mielenkiintoisempia uutisia kuin esimerkiksi maidon kantokykyhinnoista. Jokaisen sukupolven nuoret hakevat omia purkautumisteitään henkilökohtaiselle levottomuudelleen ja myös tunteelle jostakin epäoikeudenmukaisuuden tunteesta tai sorrosta, joka on poistettava. 1900-luvun alun itsenäisyysaktivistit tarttuivat aseisiin, myöhempien sukupolvien aktivistit kävivät barrikadeille. Kirjoitettiin manifesteja ja pamfletteja. Taiteilijat taistelivat omien ilmaisukeinojensa kautta. Ylilyöntejäkin tapahtui.
Elettiin provokaatioiden, protestilaulujen ja poliittisen kabareen aikaa. Myös sodanaikaisia saavutuksia ja arvostuksia alettiin kyseenalaistaa. "Älä muistele pahalla, Marokon kauhu", laulettiin vuonna 1966 levytetyssä, Kalle Holmbergin esittämässä 'Marski-marssi' -kappaleessa, josta piti tulla tuoreen Love Records –levy-yhtiön ensijulkaisuja, mutta joka päätettiin hyllyttää. 'Marski-marssilla' väitettiin olleen alkunsa sodan aikaisessa satiirisessa ”kisällilaulussa” Mannerheimista ja kumppaneista, johon sanoituksia oli päivittänyt kirjailija Harri Kaasalainen. Laulu katsottiin liian uskaliaaksi ja se julkaistiin vasta 70-luvun alussa.
Vasemmisto oli saanut vaalivoiton niin ikään vuonna 1966. Noihin aikoihin Yleisradion pääjohtaja Eino S. Repo salli uuden sukupolven kulttuuriradikaalien äänten tulla esiin television ja radion ohjelmistossa. Närkästys heräsi Orvokki-kabareen tyyppisiin yhteiskunnallisiin satiiriohjelmiin. ”Reporadion” valtakausi jäi lopulta varsin lyhyeksi, kun poliittiset voimasuhteet 70-luvun alussa jälleen muuttuivat ja Ylen johtoon oli kiireesti vaihdettu Erkki Raatikainen, joka osasi olla keikuttamatta venettä.
Aseistakieltäytyminen herätti polemiikkia. Rauhanasiaa ajanut Sadankomitea oli perustettu vuonna 1963 Englannin mallin mukaan. Tuona aikana toimi Suomessa vakaumuksentutkintalautakunta, joka päätti, kelpasiko asevelvollinen siviilipalvelukseen. Oikeustieteen ylioppilas Erik Schüller piti Helsingin Vanhalla ylioppilastalolla vuonna 1969 puheen, jossa hän kehotti lautakunnan hylkäävän päätöksen saaneita kieltäytymään aseista. Schüller joutui oikeuden eteen.
Hän sai tuekseen addressin, jossa yli sata allekirjoittajaa pyrki tekemään saman rikoksen kuin Schüller. Näiden joukossa oli aikakauden tunnettuja poliittisia aktivisteja, taiteilijoita ja julkisuuden henkilöitä. Kaikkiaan noin kaksituhatta ihmistä tunnusti vapaaehtoisesti syyllistyneensä asepalvelusta kieltäytymiseen, mikä aiheutti päänvaivaa oikeusviranomaisille. Addressin allekirjoittajat saivat kutsun kuulusteluihin ja samana vuonna alkoivat niin kutsutut yllytysoikeudenkäynnit. Yllyttämisestä voisi saada silloisen rikoslain mukaan jopa seitsemän vuotta kuritushuonetta (vuosina 1889-1975 käytössä ollut vapausrangaistus, johon sisältyi pakkotyötä ja tuomitun eristämistä muista vangeista).
Todettiin, että aseistakieltäytymiseen yllyttämistä koskevat lait oli Suomessa asetettu Saksan mallin mukaan vuoden 1918 kansalaissodan jälkimainingeissa, ja rangaistuksia oli kovennettu jatkosodan aikana 1943. Toisissa pohjoismaissa vastaavia pykäliä ei ollut ja myös Saksassa niistä oli luovuttu liittoutuneiden määräyksestä vuonna 1946. Schüller sai lopulta vuoden ja kahden kuukauden vankeusrangaistuksen, muille syytetyille tuli lieviä sakkoja tai ehdollista.
Vuoden 1970 aikana tuomiot kumottiin ylemmissä oikeusasteissa ja presidentti Urho Kekkonen armahti loput yllyttäjät. Kekkonen kutsui ”myllykirjeessään” oikeusministeri Aarre Simoselle oikeudenkäyntejä farssiksi, joka oli vahingoittanut Suomen oikeuslaitosta. Rikoslakia muutettiin niin, että yllyttämisestä voisi saada jatkossa vain sakkoja, kaikkein raskauttavimmissa tapauksissa vuoden vankeutta. Siviilipalveluslakia, josta koko jupakka oli saanut alkunsa, ei kuitenkaan muutettu.
Yksi kiinnostavia vanhempia suomalaisia ajattelijoita, jotka vaikuttivat vielä tuohon aikaan, oli Yrjö Kallinen. Laajasti lukenut Kallinen oli aloittanut toimintansa ammattiyhdistyksissä ja osuuskuntatoiminnassa jo 1800- ja 1900-lukujen taitteessa, oli onnistunut sisällissodassa puhumaan itsensä pois teloitettavien rivistä, toiminut politiikassa sosialidemokraattien riveissä päätyen sodan jälkeisinä vaaran vuosina jopa puolustusministeriksi. Tässä sinänsä ei olisi ollut mitään erikoista, ellei Kallinen olisi tunnustautunut vannoutuneeksi pasifistiksi, joka oli syvästi perehtynyt myös idän oppeihin, hindulaisuuteen ja buddhalaisuuteen.
Vuonna 1971 esitetty, silloin jo yhdeksättäkymmenettä käyvän Kallisen tv-haastattelu Elämmekö unessa herätti paljon huomiota. Yrjö Kallinen kritisoi siinä voimakkain sanoin maailmansotien aikoihin vallinnutta veriuhriajattelua. Hänen mukaansa se jatkuessaan johtaisi ydinaseiden aikakaudella vielä koko maailman totaaliseen tuhoon. Kallisen pasifistinen filosofia resonoi erityisesti siinä aikakauden nuorisossa, joka kavahti aikaisempien vuosikymmenien sotilaallista paatosta.
1960-luvulla kautta läntisen maailman nuorisoon levinnyt hippiaate pitkine hiuksineen, rauhan ja rakkauden pyyteineen, meditaatioineen ja lieveilmiöineen on varmasti tuntunut täysin vieraalta vanhemmalle sodan nähneelle sukupolvelle, joka oli kasvanut aivan toisenlaisessa ilmapiirissä. Myös perinteisen vasemmiston edustajat vierastivat ”epäpoliittisia hippejä”.
Noihin aikoihin alettiin tiedotusvälineissä puhua yhä enemmän ”taistolaisuudesta”, SKDL:n vähemmistösiiven johtajan Taisto Sinisalon mukaan. 60-luvulla vallinnut verraten anarkistinen kulttuuriradikalismi oli saanut kokea eräänlaisen kurinpalautuksen myös niiltä ”puhdasoppisilta” vasemmistolaisilta, joiden mielestä ”Marxin ja Coca-Colan lapset” olivat ideologisesti epäilyttäviä, jopa parjattuja revisionisteja (ajatus, jonka mukaan Karl Marxin ja Friedrich Engelsin 1800-luvun kommunistiset aatteet ovat pohjimmiltaan oikeita, mutta jokaisen sukupolven on muokattava ja uudistettava ne oman aikansa henkeen paremmin sopiviksi).
Taistolaisten mukaan ”oikeaa” sosialismia edusti vain Neuvostoliiton kommunistisen puolueen ideologia, ja kaikki muutokset tai korjaukset tähän oppiin olivat pohjimmiltaan kerettiläisiä ja suoranaista hapatusta. Kaikessa oikeaoppisuudessaan ja kiihkeydessään taistolaisuus muistutti uskonnollista lahkolaisuutta. Se vetosi moniin toimintaa ja suuntaa elämälleen etsiviin nuorison ja älymystön edustajiin samalla tavoin kuin Lapuan liikkeen ja IKL:n palopuheet olivat vedonneet 30-luvulla. Taistolaisuus erosi muusta aikakauden radikalismista suhtautumisessaan aseistakieltäytymiseen. Jälkipolvet kiistelevät edelleen siitä, kuinka paljon taistolaisuudella oli todellista poliittista ja kulttuurista merkitystä.
Joka tapauksessa taistolaisuus kaikkein fanaattisimmassa muodossaan alkoi hiipua 70-luvun puolivälissä ja käytännössä kokonaan 80-luvun alkuun mennessä. Voi myös väittää, että taistolaisuus jäi pintakuohuksi, koska Kekkonen osasi syleillä liikkeen jäsenet kuoliaaksi kestittäessään kulttuuriradikaaleja ”lastenkutsuillaan” ja myös ”punaisten vuorineuvosten”, jopa Kokoomuksen pelatessa taitavasti Neuvostoliitto-korttia, niin että bisnes itään veti, juhlapuheissa maiden väliset suhteet todettiin hyviksi, kaikki olivat tyytyväisiä eikä kukaan (ehkä kaikkein pahimpia fanaatikkoja lukuun ottamatta) ollut käytännössä tekemässä poliittista vallankaappausta, vaikka kumouksellista retoriikkaa olikin paljon ilmassa noina vuosina.
Muutoin aikakaudella oli omat toisinajattelijansa Suomessakin. Kirjailija Kauko Kare vastusti Tähän on tultu -teoksessaan tiukasti kekkoslaista YYA-henkistä hegemoniaa. Eduskunnassa istuvat oikeiston kansanedustajat Georg C. Ehrnrooth ja Tuure Junnila närkästyttivät ja herättivät huolta, että itänaapurissa ajateltaisiin näiden edustavan Suomessa jotain yleisemminkin levinnyttä neuvostovastaista linjaa. Populistisen Suomen maaseudun puolueen Veikko Vennamo oli tunnetusti aina napit vastakkain Kekkosen ja tämän ”perässähiihtäjien” kanssa.
Monesti väitetään, että sotaveteraaneihin suhtauduttiin nyreästi 1960- ja 1970-luvuilla. Syinä on mainittu muun muassa aikakauden vasemmistolainen ja pasifistinen kulttuuriradikalismi, toisekseen se, ettei Suomen virallinen linja halunnut vaarantaa suhteitaan neuvostotahoihin kuvaamalla omaa osuuttaan sodasta liian sankarillisena tai ylevänä. Totuus kuitenkin lienee monitahoisempi. Lisää tutkimusta tuon ajan mediasta ja suhtautumistavoista kaivataan edelleenkin.
Aarne Juutilaisen elämän lopulla Suomen sodista oli kulunut jo sen verran aikaa, että sotatapahtumia oli alettu muistella nostalgisessa mielessä. Reino Lehväslaihon ja Esa Anttalan sotaromaanit kuuluivat vuosi vuoden jälkeen isänpäivän suosituimpiin lahjateoksiin, talvi- ja jatkosotaa käsitteleviä tietokirjoja ilmestyi vuosittain suuri määrä. Julkaistiin suosittua Kansa taisteli, miehet kertovat -aikakauslehteä, joka kokosi sivuilleen veteraanien omia muisteluita sodasta. Ensimmäisen Marokon kauhulle omistetun elämäkerran oli julkaissut Jukka L. Mäkelä jo vuonna 1969. Myös aikakauden miestenlehdet kuten Jermu julkaisivat artikkeleita Marokon kauhun vaiheista. Halusi "virallinen" Suomi vaieta hänen olemassaolonsa tai ei, legenda eli jo omaa elämäänsä. Ilman taustahistorian tuntemistakaan, pelkän "Marokon kauhu" -nimen kuuleminenkin herätti salaperäisiä väristyksiä myös siinä sukupolvessa, joka ei ollut itse kokenut sotaa.
Marokon kauhu taiteilijan innoittajana
Taidemaalari ja professori Unto Pusa (1913 – 1973) oli saanut vaikutteensa kubismista ja abstraktismista. Hän oli tunnettu suurista monumentaalitöistään, joita ympäri Suomea koristavat julkisia rakennuksia. Yksi Pusan aihevalinta kuitenkin oli yllättävä. Kriitikko Markku Valkonen kirjoitti 4.4. 1971 Helsingin Sanomiin arvion taiteilijan näyttelystä:
"Näyttelystä uhoaa sankarillisuus, pienen maan sotilaallisen menneisyyden muistelu. Vanhoja kasarmin portteja, linnakkeita, valleja, tykkejä, jopa sotilaskoti ovat kaikki samalla sympatialla kuvattuja. Sarjan kruununa on Marokon kauhu, viime sodan panssarinpuhkoja joka näyttää vuorelta laskeutuvalta profeetalta opetuslapsi jalkojensa juuressa. Marokon kauhu on ennenkin kummitellut Pusan tuotannossa vakavana ja kivenkovana, 'oikeana miehenä'. Pusan kuvaamana tässä sankarimyytissä ei ole ironiaa, vain vilpitöntä kunnioitusta."
25.10. 1973 Valkonen kirjoitti Helsingin Sanomiin toisen arvion Unto Pusan retrospektiivistä Taidehallissa:
"Miten Pusan maailmankuva ilmenee teoksissa, on varsin helppo nähdä. Hänen ihanteitaan on 'sotasankari' Marokon kauhu, jonka muotokuvaa Pusa on jaksanut maalata kerran toisensa jälkeen. Yhdessä maalauksessa Marokon kauhu puhuu Simo Häyhälle kuin Jeesus opetuslapselle sormi pyhästi pystyssä. Ilmeisesti Marokon kauhu on yksi niitä, jotka pystyvät luomaan kaaoksesta järjestystä, omalla tavallaan."
Marokon kauhun viimeinen iltahuuto
Viimeiset vuotensa Aarne Juutilainen vietti Helsingissä Kustaankartanon vanhainkodin sairasosastolla. Nuori toimittaja Seppo Porvali, joka kirjoittaisi myöhemmin paljon Marokon kauhusta, oli haastatellut 70-vuotiasta Juutilaista Ilta-Sanomiin vuonna 1974. Tällöin Juutilainen kertoi, ettei palvelus muukalaislegioonassa ja Saharan autiomaassa Marokon sodassa ollut yhtään mitään verrattuna Suomen talvisotaan, joka oli äärimmäisen epäinhimillinen päivästä toiseen.
Aarne Juutilainen kuoli paria vuotta myöhemmin, 28. lokakuuta 1976. Juutilaisen siunaustilaisuus pidettiin Hietaniemen kappelissa 5. marraskuuta 1976, jonka jälkeen muistotilaisuus oli Laulu-Miesten ravintolassa Hietaniemenkadulla. Aarne Juutilaisen viimeinen leposija on Malmin hautausmaalla Helsingissä. Tarkka sijainti on kortteli 83, linja 18, hauta 660. Ahti Vuorensola kaiverrutti Malmin hautakiveen Juutilaisen muistoksi sanat "Marokon Kauhu, kapteeni".
Ensisijaiset lähteet
Palolampi, Erkki: Kollaa Kestää. WSOY, 1940.
von Haartman, Carl: Francon armeijasta Kollaanjoelle. Otava, 1940.
Heiskanen, Jorma: Kenttäpappina Kollaalla. WSOY, 1941.
Heiskanen, Marjo: Kollaan kenttäpapin tarina. Siltala, 2012.
Kaila, Toivo T.: Marokon Kauhun lähettipoika. WSOY, 1944.
Keinonen, Yrjö: Kärkijoukkona Syvärille. Tammi, 1970.
Kyösti, Jukka: Jääkärikenraali Antero Svensson 1892-1946. Mannerheim-ristin ritari 5. Minerva, 2021.
Mäkelä, Jukka L.: Marokon Kauhu. WSOY, 1969.
Narsakka, Hannu: Tulimyrsky Kollaalla. Rautjärven miehet talvisodan polttopisteessä. Hannu Narsakka, 2017.
Porvali, Seppo: Minä, Marokon Kauhu. Revontuli, 2005.
Muu kirjallisuus
Kivimäki, Ville: Murtuneet mielet: Taistelu suomalaissotilaiden hermoista 1939–1945. WSOY, 2013.
Laaksonen, Lasse: Viina, hermot ja rangaistukset. Sotilasylijohdon henkilökohtaiset ongelmat 1918-1945. Docendo, 2017.
Paavolainen, Olavi: Synkkä yksinpuhelu. Valitut teokset IV. WSOY, 1946.
(Lisäksi paljon lehtiartikkeleita ja taustakirjallisuutta Suomen sodista.)
Kommentit
Lähetä kommentti